Sirkka Turkka: Tulin tumman metsän läpi

(Tammi 1999)

Ensituntuma: kaunis on nimi kirjalla. Mikähän on se tumma metsä jonka läpi tullaan?

Kanteen ei ole kuvattu metsää vaan valkoinen hevonen, runo poskessaan.

Jo selailemalla huomaan: näihinhän mahtuu mitä vain, kuten esimerkiksiTapani Löfving, Attila, Mozart ja Jeesus. Ja tietenkin hevoset.

Vieraskielisiä sanoja ja lauseita on ripoteltuina pitkin kokoelmaa: on englantia, ruotsia, espanjaa.

Pysähdyn lauseeseen siellä toiseen täällä. Kokonaisuutta on jo vaikeampi hahmottaa. En saa runoja auki sillä tavalla kuin haluaisin. Välähdyksiä saan, tavoitan viittauksia, mutta yhtenäinen kokonaiskuva jää piirtymättä.

Mistä pidän?

Siitä, että runot eivät pyri sievistelemään, ne katsovat silmiin, katsovat inhimillisyyttä ja myös vaikeutta ja rumuutta suoraan kohti. Runoissa puhutaan yhtälailla arkisista asioista kuin suuremmastakin. Itse asiassa keikutellaan näiden välillä jatkuvasti ja äkkiliikkein. Runoissa on selvä, erittäin tarkka rytmi, säkeiden asettelu miellyttää, moni seikka kielii taitavasta runon tekijästä.

Silti minua vaivaa se, että monesti merkitykset jäävät huteriksi, ikään kuin tekijänsä tajunnanvirraksi, johon minulla ei lukijana ole sisäänpääsyä.

Mitä ajatuksia ja tuntemuksia runot minussa henkilökohtaisesti herättävät? Ainakin alan pohtia kuolemaa, sillä se on runoissa paljon esillä. Myös kaipausta, surua ja elämän rujoutta löydän runoista. Taasko runoilija, joka puhuu surusta? Vai kiinnitänkö vain itse runoissa siihen huomioni? Mutta aina ne pysäyttävät, surusäkeet, kuten tämä:

”Sitten saappaitasi myöten, myöten/

surujasi, olet perillä.” (s. 8)

Suru, viha ja väsymys. Usein ne kulkevat käsi kädessä.

Mutta läpi kokoelman loistaa myös huumori. Näissä runoissa on paljon huumoria pontimenaan ajatus: miten absurdia on olla olemassa, pian kuolemme kuitenkin!

Runoissa on mielestäni todella paljon, yllättävän paljon, viittauksia kristillisyyteen, Raamattuun. Mutta missä kontekstissa näin on?

Eräs runo alkaa sanoilla ”Voit kertoa särkyneelle, ei sinua hyljätä pois.” Tunnistan lauseessa yhteyden Saviruukku-lauluun (san. Liisa Pukkila, säv. Jukka Salminen), joka kertoo Jumalan huolenpidosta. Turkan runo piirtää vuorotellen esiin Jeesuksen arpiset kädet ja särkyneen ihmisen, myös Arttu-nimisen, joka ”hyppäsi ikkunan läpi lasisateessa/ viisi metriä jäiseen maahan:/” Loppusäkeet luen sarkastisina: ”Mutta tartu tähän arpiseen käteen, / kyllä kaikki menee nyt hyvin/ kuin ei koskaan ollenkaan.” (s. 23)

Onko sävy kristillisyyttä kohtaan kriittinen? En pysty samastumaan runopuhujan ironiaan tässä kohden, näen sen helposti pilkallisuutena ja siinä kohtaa ei naurata. Silti jää osittain epäselväksi, näyttäytyykö kristillisyys runon minälle vastenmielisenä vai leimaako runopuhujaa ennemminkin hämmennys (kärkäs semmoinen) ikuisten kysymysten äärellä. Kuuluuko runoissa pettyneen totuuden etsijän ääni? Se ainakin selittäisi sarkasmin.

Joka tapauksessa tulkitsen niin, että runoissa kirjoitetaan vieraudesta käsin. Aivan kuin oltaisiin irrallaan siitä mitä koetaan, katsottaisiin matkan päästä. Samaa tunnelmaa oli Rimmisenkin kokoelmassa (Jännittävää olisi..jne.).

Onko tällainen runoilijoille tyypillinen tapa katsoa maailmaa?

Edellisessä postauksessani (Liehun Liian lähellä…jne.) kirjoitin siitä, että en vierasta pateettisuutta runoissa. Nyt edessäni on runoilija, joka todellakaan ei harrasta tunteen paloa, pikemminkin lyö lekkeriksi sellaisen. Tämä on yksi tapa kirjoittaa, kevyen kautta, tarkkanäköisesti vakavasta, käsittämättömästä.

Lohtua ihminen kuitenkin tarvitsee. Eläimet ovat näissä runoissa ne, jotka pystyvät lohduttamaan. ”Kuono työntyy käteen, tassu tassuun,/ menemme päin sumuista yötä,/” (s.21)

Entä mitä tapahtuu metsille? Ainakin ”syvät metsät uinuvat jo minussa” ja ”metsät, ne ovat tulleet jo lähemmäksi”(s. 18).

Kun olen tullut tumman ja sävykylläisen kokoelman läpi, en millään varmuudella sano, mikä oli se metsä, jossa käytiin. Piileskelikö siellä suru, viha, kaipaus vai pettymys? Onko se nyt tarvottu läpi? Jäikö tummuus taakse, vai kulkeeko se yhä mukana?

Advertisement

Read Full Post »

Rakel Liehu: Liian lähellä, liian äkkiä

(WSOY 1982)

Ensimmäisen runon ensimmäiset sanat ovat ajankohtaiset: ” Sinä päivänä pohjoisen joesta lähtivät jäät.” (s.7)

Täälläkin jo odotetaan, että ”suuri virta jylisten työntää talven sydämeltään” (s.7) ja armas aika koittaa. Tule jo ihana kesä!

Tämän kokoelman runoihin palaan mielelläni uudestaan. (Onnekseni sain kirjan kirjaston poistomyynnistä omaksi.) Juuri nämä runot, tämän kokoelman runot, houkuttivat minut, yli kymmenen vuotta sitten, lyriikan pariin. Siksi Liehu tulee aina olemaan minulle tärkeä runoilija.

Yksi kauneimpia on runo, jossa puhutaan surusta ja lumesta. Se alkaa näin:

”Suru ja lumi,/ kielemme vanhimpia, ugrilaisia sanoja,/ tuhansia peninkulmia kuumissa sydämissä vaeltaneita,/” (s.73)

Muistan miten runon alku jäi kaikumaan mieleeni, miten monesti vuosien varrella olen pysähtynyt miettimään sanoja suru ja lumi. Niin kauniita sanoja. Olisinko huomannutkaan ilman Liehua?

Nyt kun luen kokoelmaa pitkästä aikaa, huomaan toisenkin suru-runon. Se alkaa näin:

”Sillä niin minut on rakennettu, että aistin sen hyvin läheltä surua, kuin jasmiinin kiihkeän, alakuloisen tuoksun, tämän hetkenkin,/” (s.25)

Jokin näissä runoissa on. Jokin niissä resonoi kanssani samaan tahtiin. Löydän kauneutta, herkkyyttä, melankolisuutta, lievää pateettisuuttakin ehkä…

En vierasta pateettisuutta runoissa. Tunteen mukanaolo on merkki siitä, että runoilija on tosissaan, runoa ei ole kyhätty mekaanisena harjoituksena. Taidan suhtautua runouteen melko vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksenä (pateettinen siis itsekin…). Sallin kyllä huumorin ja ironian, mutta kylmä kyynisyys (kärjistettynä, pateettisuuteen verrattuna) saa minut kääntämään sivua toiseen suuntaan. Toki hirvittävä tunteen palo voi heikentääkin runoa, mutta ehkä pohjimmiltaan se liittyy enemmän muihin seikkoihin (taitamattomuuteen käyttää muita runon rakennusaineksia).

Eri elämäntilanteissa runoa lukee eri tavoin. Se mikä koskettaa, voi tuntua oudolta tai hupaisalta vuosien perästä. Joskus sitä ajattelee, että olenpas ”kehittynyt” (sisältää määrityksen: parempaan suuntaan). Mutta enpä tiedä, loppujen lopuksi, mihin suuntaan sitä milloinkin kehittyy.

Mutta ilman määreitä ajateltuna: myös runoilijan ilmaisu kehittyy. Liehun tuotanto on ymmärtääkseni muuttunut vuosien saatossa. Vaikka en tarkemmin ole tutustunut, on minulla sellainen käsitys, että esim. kokoelmat Savikielellä minä ylistän (1975) ja Bul bul(2007) ovat varsin erilaisia keskenään. Väliin mahtuu monta vuotta, ihminen muuttuu, mikseivät siis hänen runonsakin?

Taas huomaan miten hyvin lyhyt muoto tehoaa minuun. Tätäkin runokirjaa on helppo lukea, sillä eripituiset runot rytmittävät lukemista. Ehkä en vain ole pitkän runon ystävä. Mutta jos taitava sanoo yhdellä lauseella, niin sitten sanoo.

Liehu sanoo:

”Kuka pääsisi maailman läpi/ kädet lämpiminä?” (s. 75)

En minä. Mutta kiitos kysymästä.

Liehun viimeinen kokoelma Älä vielä lähde (2010) vaikuttaa kiinnostavalta. Sen sanotaan olevan rakkaudentunnustus ja pitkän liiton tarina, sen runot kertovat yksin jäämisestä ja, niin, surusta.

Read Full Post »

Miten ne ruotsalaiset sen tekevät?

Mikä siinä on, että ruotsalaiset kirjoittavat parhaat lastenkirjat?

Kaikki tietävät Astrid Lindgrenin Peppeineen, Eemeleineen ja Korppuineen.

Mutta entäs tämä: menet kirjastoon, löydät sieltä pikkuruisen yksinkertaisen kuvakirjan, luet sitä ääneen lapsillesi ja jo kohta hykertelet: ”Tätä kieltä! Tämä tapa sanoa tutut asiat! Tämä tunnelma! Nämä kuvat!”

Ja lapsesi hokevat: ”Lue vielä! Vielä yksi ”?

Onkohan kyseessä nostalgia, joka saa lukijan eläytymään, vaikka teksti on vaikeasti hahmotettavaa tavutettua suuraakkosta? Kirja on Eva Erikssonin Malla ja Kyösti (ruotsinkielinen alkuteos Boken om Bella och Gustav v. 1980) Lukemani suomennettu versio on Tammen ja vuodelta 2000. Kirjaan sisältyy neljä erillistä kertomusta.

Sujuvasti onnistuu lapsilta kuuntelu, vaikka kirjassa puhelut soitetaan lankapuhelimella, busseissa on soittonarut ja porraskäytävien valot eivät syty automaattisesti.

Kirjan tunnelma on ihanan lämmin, aiheet erittäin arkisia, ne lähtevät oivaltavasti liikkeelle lapsen maailmasta. Yksinkertaiset piirroskuvat kiinnostavat lapsia. Että tulen hyvälle tuulelle. Tällaisia kirjoja on maailmassa!

Nuorena pidin ruotsalaisista nuortenkirjoista. Viehätyin niiden rennosta mutta samaan aikaan ”oikeita asioita” pohdiskelevasta tyylistä. Niin, siitä juuri, ruotsalaisten kädenjälki on kevyttä mutta vakavaa. Siinäpä se. Suosikkejani olivat mm. Anna-Greta Winbergin Jotkut senkun häipyy ja Joillekin senkun sattuu.

Olenko lukenut ruotsalaista aikuisten kirjallisuutta? En kai juurikaan. Linda Olsson tulee mieleen. Häneltä pidin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja – kirjasta. Seuraava teoskin oli ok, mutta kolmatta yritin lukea ruotsiksi ja keskenhän se jäi.

Mitähän ruotsalaista pitäisi ehdottomasti lukea? Runoista ainakin Tomas Tranströmer ( josta esim. Jokken kirjanurkka –blogista löytyy esittelyä). Mutta entäs romaanit? Dekkaristeja tulee mieleen, mutta onko muita? Jatkuuko ruotsalaisen lastenkirjallisuuden kepeä-vakava-tunnelmalinja myös aikuisten puolella?

Osataanhan Suomessakin la-nu –kirjallisuutta tehdä, osataan oikeasti, mutta ne ruotsalaiset..ai että!

Read Full Post »

Miten kirjani ovat syntyneet 1

Kirjailijoiden studia generalia 1968, (toim.) Ritva Rainio

(WSOY 1969)

Selailen kirjaa, jossa kirjailijat selvittävät työnsä lähtökohtia. Kyseessä ovat luennot, jotka pidettiin Helsingin yliopistossa v. 1968 täpötäyden pursuaville saleille. Eniten minua kiinnostaa Lassi Nummi. Hänen runojaan arvostan suuresti.

Pysähdyn kuitenkin jo ensimmäisen kirjoittajan, P. Mustapään, kohdalla. Hän esittää kiinnostavan seikan. Kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden käsitykset eivät aina kohtaa. ”..kirjailija ei tunne eikä tunnusta tutkijan piirtämää kuvaa omakseen, vaan näkee kasvonsa kieroutuneena tai vallan outoina”. (s.14) ” Pelkkää pötyä” (s.13), eräskin tunnettu kirjailija lausahti tutkijansa tekeleestä.

Siis. (Ajattelen näin.) Kun kirja tekijänsä käsistä lähtee, sinkoaa se sirpaleiksi maailman tuuliin. Lukija lukee kirjaa, kuten tahtoo, antaa merkityksensä, kuten tahtoo, niin teoksesta kuin kirjailijan tarkoitusperistäkin.

Pötyttelyt eivät enää auta.

Kirja elää jo omaa elämäänsä, ja vaikka kirjailija pyrkisi teostaan selittämään, saattaa ”pienokainen” saada merkityksiä, joita tekijä ei itse tarkoittanut tai halua nähdä. Lukijoita kirjailijan selitykset toki kiinnostavat, varsinkin fanilukijoita.

Melkoisen vaarallista puuhaa on kirjoittaminen. Kuka uskaltaa kirjailijaksi?

Onneksi moni. Onneksi ihailemani Lassi Nummikin rupesi runolle, vaikka hän omien sanojensa mukaan oli ” fyysisesti heiveröinen ja sielullisestikin melko labiili yksilö”(s. 178)

Nummi kertoo aloittaneensa runoilun kokeilunhalusta (ja rahakin kiinnosti). Pian hän innostui ja asetti tavoitteen saada kokoelma kustantajalle. Tavoite ei toteutunut. Nummi suunnitteli fantasiaromaania, mutta päätyi kirjoittamaan seikkailuromaanin, joka valmistuikin, mutta ei löytänyt kustantajaa. Seuraavaksi oli satujen vuoro, niille kävi samoin. Lopulta Nummi palasi runoihin ja voitti sitten esseellä (aihe Uuno Kailas) teinien kulttuurikilpailussa. Novellillakin hän yritti kilpailuihin. Ilman menestystä.

Mitä tästä opimme? Kirjailijan polku on sinnikkyydellä ja uteliaanrohkealla kokeilulla reunustettu. Oma laji voi löytyä vasta tunnustelun kautta.

Nummelle kävi lopulta niin, että hänen seikkailuromaaninsa kustannettiin, salanimellä. Rakastetun runoilijamme kirjailijaura oli alkanut.

Poukkoilen kirjoituksessani kuin ”kuseskeleva kettu” (vaikkei tämä the essee olekaan, viittauksesta ja aiheesta toisessa, tulevassa postauksessa lisää). Mutta siis palaanpa P. Mustapäähän ja hänen runoihinsa, joita en tunne ollenkaan. Juuri siksikin piti kiiruhtaa lainaamaan Mustapään Kootut runot.

Voi voi, nyt on liian vaikeaa minulle.

Viittauksia antiikin kirjoittajiin ja ties mihin, todellakin, vilistää silmissä. Näitä minä en osaa lukea lukemalla, en keskittyä vain tunnelmiin. Meninkin lukemaan Mustapään luennon.”..olen soveltanut lukuisissa runoissani antiikkisia kehyksiä ja viljellyt klassisia alluusioita.”(s.16) Tässä tarvittaisiin jo iliaita ja odysseijoja sun muita sofokleita rinnalle notta jottai tolokkua tullee. Ehkä myöhemmin, sitten joskus…kenties kesällä..

Tiesitkö, että P. Mustapää on oikeasti Martti Haavio (1899-1973), akateemikko + kansanrunouden ja mytologian tutkija (joka kirjoitti runon Sininen uni eli ”Joka ilta kun lamppu sammuu”)? Minä tiesin, mutta ei siitä hirvittävän kauan ole kun näin valaistuin, tai siis sisäistin. Ja paljastanpa vielä senkin, että luulin, että Mustapää on jotain samantyylistä kuin Arto Melleri (1956-2005). Tyylillisesti ja muutenkin (että LOLlia vaan itselleni). Vieläkin nimi kalskahtaa korvaan kasikytlukulaisena.

Viekkaasti siirryn takaisin Nummeen. Mietin lähtökohtia, joita hän sai runoilulleen. Lassi-pojan (oik. Lauri) vanhemmat olivat lähetyssaarnaajia, ja poika sai jo pienenä tuntumaa ikuisuuden ja äärettömyyden kysymyksiin, ihmissielun draamaan ja kaukaisten maiden eksotismiin. Kovin oli kultturelliakin meininki.

Kuinka moni poika saa isältään lahjaksi Gilgamesh-laulun?

Nummen kohdalla näin. P.Mustapää taas sanoo sen näin: ”…varhaisin kirjallinen viitekehykseni on antiikin kirjallisuus.” (s.16) (ja tästä olikin jo puhetta)

Mikä mahtaa olla nykykirjailijoiden varhaisin kirjallinen viitekehys?

En nyt äkkiseltään osaisi itse kuvitella ostavani pojalleni Gilgamesh-eeposta lahjaksi. Mutta en voi olla tuntematta pistoa.

Liian usein tulee panostettua vain materiaaliseen hyvään kun voisi kartuttaa myös lapsen henkistä rikkautta.

Eräs asia. Tarkemmin ajateltunahan Nummenkin runot vilisevät viittauksia moniin suuntiin. Antiikkiin, Kiinaan, eri taiteisiin, kaikkeen mistä hän jo lapsena imi vaikutuksia. Miksi minä olen Nummea silti ”osannut” lukea? Hänen kohdallaanko osaan ohittaa paremmin? Tosin hänen lukuisat viittauksensa Raamattuun eivät aiheuta ahdistusta, sillä sen kontekstin tunnen jo paremmin. Loppupuolen runoissaan Nummi ei näissä kehikoissa enää liikukaan. Esimerkiksi Isoisän runot avautuvat arkikokemisen kautta.

Nummen proosaan en ole vielä tutustunut.

Luentojen pohjalta koottu kirja on kiintoisa. Aion perehtyä vielä ainakin Veijo Mereen, sillä hän kertoo syntytarinan Manillaköyteen. Manillaköysi-kirjanen minulla on jo aloitettuna.

Runokirjalähde: P. Mustapää: Kootut runot (WSOY 2004)

Read Full Post »

Kirjallisuutta ei omista kukaan

Olen niin onnellinen siitä, että sanat ovat kuin

linnut, pyrähtelevät, kohoavat, taivaita halkovat

kiitävät linnut. Niitä ei omista

kukaan, ne laskeutuvat olkapäille

kuten itse tahtovat, ja sille joka malttaa,

ne visertävät salaisuuksistaan,

kutsuvat kokemaan, kummastumaan.

Tulkitsemaan, kaikki ovet auki,

kaikki rajat auki.

Kirjallisuutta ei omista kukaan.

(Tuokiokuva. Syntyi lukiessani kirjaa Lehtiä syksyn arkistosta. Saattaa liittyä myös edelliseen postaukseeni runokirjasta Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja.)

Read Full Post »

Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

(Tammi 2000)

Rimmisen esikoiskokoelma herättää minussa samanlaisia ajatuksia kuin Finlandia-palkittu Nenäpäiväkin.

Yksinäisyys vs. osallisuus.

Rimmisen runoja voi luonnehtia jopa surullisiksi. Niistä välittyy irrallisuutta kokevan nykyihmisen hahmo. ”Maailma on tapahtuma, johon pitäisi ottaa osaa” (s.22), mutta kun se vain on vaikeaa, ja vaikka ”yritin liittyä kulkijoiden virtaan” (s. 22), se ei tunnu onnistuvan, hahmo jää jotenkin aina omaan pelkoonsa. Täytyy turvautua tunteeseen, ettei mitään tapahdu. Jos haluaa saada äänensä kuuluville, kukaan ei kuuntele. Irrallisuuden tunteet välittyvät näinkin: ”joka paikassa minä/joku tungetteleva eläin” (s.39).

Kokoelman kolmannessa osassa mietitään lähtemistä, perillä ja matkalla oloa. Päättämättömyys aiheuttaa hämmennystä. Lopulta ollaan konkreettisesti reissussa,mutta ”En minä ole matkalla, matka on” (s. 33) , kirjoitetaan kirjeitä, joiden kanssa tuntuu olevan vaikeuksia. Rivit eivät valmistu, ja kolmas osa päättyy sanoihin ”pitkässä yössä/repeävän paperin ääni, repeävän paperin ääri.” (s. 34).

Kokoelmasta löytyy runoja, jotka on kirjoitettu monotoniseen listamuotoon persoona häivytettynä: ” herätty, tankattu auto, ajettu metsään, poimittu tatit, kerätty marjat, tunnettu linnut –” (s. 17), joskus ehdollisena: ”Tulisi vieraita. Keittäisi kahvit, asettelisi lämpimäiset vadille.”(s. 11) Muoto korostaa etäisyyttä, ulkopuolisuutta. Puhutaan arkisista asioista, mutta pinnan alla liikkuvat suuret kysymykset. Maailma on ehdollinen paikka.

Ärsyttävät lauseet

Jännä on huomata, miten joskus jokin yksittäinen lause runossa saattaa ärsyttää, kuten ”siniset omenat kolisevat puutarhaan” (s. 29) tässä kokoelmassa. En tiedä johtuuko se täysin subjektiivisista mieltymyksistä. Voiko aloitteleva runolukija muka tunnistaa kuluneen tai töksähtävän ilmaisun? Väitänkö siis, että runoilijan lause olisi mielestäni jotenkin huono. En tiedä. Ehkä lause on nimenomaan hyvä, sehän saa lukijansa pysähtymään, herättää tunteita…

Pakko todeta, että teksteistä löytyy roppakaupalla mieluisia lauseita ja ajatuksia. Rimminen harrastaa myös makoisia äkkikäännöksiä: ”Mitään ei ole tapahtunut./Se tapahtui juuri.” (s. 28)

Kalastajan vaimo ja sen komea mies

Subjektiivisuudesta (lukijan) kertoo myös mielikuva, joka syntyy runosta, jossa lomalainen kulkee rannalla ja sitten”Kalastajan vaimo oli ollut niityllä tekemässä seppelettä. Mies palasi mereltä kukkia hiuksissaan.” (s.44) Mitä tapahtuu lukijan mielessä? Hän näkee tunnetun lifestyleblogistin sitomassa taidokasta kimppua. Hänen komea (blogin kuvista tuttu) miehensä saapuu mereltä kukkaseppele päässään. Söpöt lapsukaiset rientävät vastaan. Mielikuvasta hämmentyneen lukijan mielessä vilahtaa: kotimaisen runon intertekstuaalinen yhteys blogistaniaan?

(Kuten huomaat, saatan taipua kirjoituksissani monenlaiseen ylitulkintaan, mutta uskokaa pois, tämä on aika hauskaa! )

Entäs huumori?

Ensin ajattelin, että onpas vain kummaa. Nenäpäivä oli läpeensä humoristinen kirja, tässä taas huumori loistaa poissaolollaan. Vakava(sti otettava) runoilijako siis? Sitten huomasin, että ei, tässähän on paljon ironista virettä läpi runojen. Lopulta ajattelin jopa kirjan nimeä ironian kautta: jännittävää olisi nähdä edes niitä lintuja (kun ei kerran ihmisiä).

Ehtaa tavaraa

Rimmisen runous on kyllä haastavaa, se ei avaudu heti. Minulle kelpaa mainiosti yksinkertaisempikin runous, mutta kelpaa tämäkin.

Runot jättävät miellyttävän tunteen: näistä voi kaivella merkityksiä myöhemminkin. Eivät runot sellaisia ole, etteikö niihin saisi minkäänlaista kosketuspintaa. Idea välittyy, merkitysmielteitä syntyy, runot puhuttelevat sekä sisällön että kielensä tasolla.

Nautittavaa, ehtaa runoutta siis, sanoisin.

Loppupuolen runoissa on sellaista juoksutusta, että en aivan pysy perässä. Tulee surrealistinen fiilis. Huomionarvoista on se, että yhteys löytyy vasta kun on luovuttanut. En tiedä pitäisikö tämä lukea positiiviseksi vai negatiiviseksi. Ehkä jälkimmäiseksi.

Vasta hälläväliä- asenteellako täällä elämässä pärjää ja saa tunnustusta?

Siitä pidin, että runot on koottu jonkinlaisen kehikon sisään, ne muodostavat kudelman joka näyttää kokonaisuutenakin joltakin. Sisällöstä olin erottavani myös jonkinmoista kehittymistä, muutosta. Vaikka lopussakaan ei hypätä bussin mukaan (vaikka välillä hypitään jokaiseen nähtyyn), toivoa näyttää olevan kuten loppulause osoittaa: ”Viimeinkin aurinko paistoi.” (s.56)

Read Full Post »

Tähän heimoon kuulun

Jos sellainen heimo on olemassa kuin kirjastonrakastajat, niin minä kuulun heihin.

Juuri mikään ei voita sitä kutinaa, joka syntyy ajatuksesta: ”Olisipas mukava lukea, mutta kun kaikki entiset kirjat on luettu. Taidanpa lähteä kirjastoon!”

Melkein parasta on päämäärättömästi kirjastossa vaeltelu. Heti kun ennakkoon laaditun listan kirjat on hommattu, alkaa luova ja fiiliksen mukainen kiertely. Voi, kuinka kaunis kirjan kansi. Tuossapa nokkela nimi kirjalle. Tästähän kirjailijasta joku bloggasi aivan äskettäin!

En ole koskaan ollut innokas hankkimaan kirjoja omakseni. Runoista innostuminen muutti ajatteluani. Haluan palata tiettyihin runoihin myöhemminkin, silloin kun itse haluan. Kätevintä se on, jos kirja löytyy omasta hyllystä. Runokirjat ovat ohuita suikaleita, ne eivät vie tilaa, eivätkä paina muutoissa.

Myös lahjakirjojen ostamista pidän järkevänä. Edellyttäen tietenkin, että tuntee lahjansaajan maun. Tosin itseäni ei suuresti haittaa, vaikka minulle annettu lahjakirja ei edustaisi lempigenreäni. Luen sen kyllä.

Kirjastonrakastajana ajattelen, että ilmainen, kaikille avoin kirjastolaitos on suomalaisen sivistyksen elinehto. Nuori tiedonjanoinen lukutoukka pääsee käsiksi monipuoliseen kirjallisuuteen riippumatta vanhempien kukkarosta tai kotikirjaston koosta.

Viime aikoina olen oppinut hyödyntämään kirjaston erinomaista varaussysteemiä. Jos haluamani kirja on lainassa, tiedän saavani sen heti kohta. Tieto siitä, että varattu kirja on saapunut ja noudettavissa, tulee tekstiviestinä puhelimeen.

Huomenna kirjastoon!

Read Full Post »

Lääkettä pikaelämään

Elämänmeno on käsittämättömän nopeaa.

Pikaelämää.

Liikkumisen, syömisen, nettisuffailun, oivaltamisen ja niin, lukemisen, pitää tapahtua hidastelematta.

Jahkailua ja jaarittelua ei jaksa kukaan.

Miten käy laajojen vaativien romaanien lukemisen? Kuka viitsii tai osaa, kenellä on aikaa paneutua vaikeaselkoisiin järkäleisiin, joiden rakenne ja juonikuviot, puhumattakaan sisällöstä ja merkityksestä, avautuvat vasta hitaassa prosessissa, hauduttelun tuloksena?

Tunnustan. Minulla ainakin on vaikeuksia.

Maailmassa on niin paljon osallistuttavaa, infoa, kärryillä pysymistä, sälää omaksuttavaksi.Eikä kaunokirjallinen sivistys ole erityisessä arvossakaan. Ainakaan se ei ole välttämätöntä, jos nyt irtopisteitä antaakin. Miksi vaivautua?

Pätee tämä toki runouteenkin. Sen lukeminen todella vaatii pysähtymistä, hidastamista, keskittymistä.

Anna-Maija Raittila kysyy Hiljaisuuden kirjassaan (Kirjapaja 1993):

”Mutta entäpä kun meillä on virikkeiden ruuhka niin sakea,

ettei tajunnan tila likimainkaan riitä ottamaan niitä vastaan,

saati valikoimaan. ” (s. 14)

Virikkeiden ruuhka. Tajunnan tila.

Voisiko olla niin, että tajunnalla on rajansa? Että terveyteen kuuluu rajoista huolehtiminen. Että vastuu olisi otettava itse?

Vai onko nykyihminen niin erikoislaatuinen olio, että hänen tajunnan tilansa venyy vaikka äärettömiin?

Mutta tajunnan laajentaminenhan on kirjallisuudenkin tehtävä. Eihän siinä mitään pahaa ole?

Niin, oikeastaan kirjallisuus on hyvää lääkettä pikaelämää vastaan, etenkin juuri se järkälekirjallisuus. Jokin laaja klassikkokirja, se on kokonaisuus, jota ei voi ahmaista tunnissa parissa. Se pakottaa keskittymään. Se haastaa, saa pohtimaan.

Niin, mikäli viitsii ja jaksaa.

Uskon, että hidastaminen on nykypäivänä viisasta. Jotkut sanovat hidastamista itsekkääksi. Minusta se on välttämätöntä.

Mitä suurempi on tietotulva, sitä tärkeämpää on valikoiminen, ihmisen valintakyky.

Valitsemisen taito ei kuitenkaan ole mikään toimiva automaatio. Sille tulee antaa aikaa kehittyä. Parhaiten se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa, hidastamisen kautta. Hiljaisuudessa oppii kysymään: Mikä on tärkeää? Mikä on vähemmän tärkeää? Mitä ilman pärjään, voin paremmin?

Tiedon paljous ei ole oikotie onneen. Ilman pohdintaa, asioiden suhteuttamista, tietomäärä ei johda hyviin arvovalintoihin. Arvojen merkitystä ei kuitenkaan voi kiistää.

Kirjallisuus kehittää näitä puolia ihmisessä. Kannattaa hidastaa,

lukea hyvä kirja.

P.S. Lähiaikoina tulossa postausta Rimmisen runoista.

Read Full Post »

Joel Lehtonen: Putkinotko

Kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kariston kustantamana vuosina 1919-1920

(Otava 2005)

Tartuinpas kotimaiseen klassikkoon.

Lehtoselta en ole aiemmin lukenut mitään, eikä odotuksia liiemmin ollut. Paitsi että rehellisesti sanottuna ajattelin ettei lukukokemuksesta ainakaan Punaisen viivan kaltaista voi tulla, Kianto kun  yllätti positiivisesti väkevällä elämyksellä. Sitä en tiedä, miksi asetan nämä kaksi aina rinnakkain, syytä on kai kirjoittamisajankohdilla ja sillä, että kirjat esiintyvät monissa ”listoissa” peräkkäin edustaen kotimaista kansankuvausta.

Niin, miksi ei Kiannon lukeminen siis riittänyt? Miksi piti tarttua tähänkin ryysyläiskuvaukseen? No, jotenkin vain oli niin, että tämän kirjan nimi alkoi putkahdella vastaan joka puolelta ja useinkin ihailevin äänenpainoin. Lopulta ajattelin, että pakkohan se on vastata Putkinotkon kutsuun, antaa Lehtoselle mahdollisuus.

Onneksi annoin.

Kirja alkaa pari lukua (!) kestävällä luontokuvauksella. Se ei millään muotoa ole huonosti kirjoitettu, mutta pituutensa tähden antaa aihetta epäillä tulevaa. Mihin olen ryhtymässä, kuka tällaista maalailua kestää, päästäänkö tässä milloinkaan asiaan? Lopulta kirjailija alkaa rauhallisella otteella piirtää kuvaa Juutas ja Rosina Käkriäisen kymmenlapsisen pesueen elämästä Savon luonnonkauniilla maaseudulla Putkinotkon vuokratilalla. Kirja asettuu suomalaiseen realistiseen perinteeseen aihepiirinsä vuoksi, mutta tekee sen nii-in kauniisti, romanttisin piirtein. Lehtosestahan puhutaankin myös uusromanttisuuden edustajana. Jos en aivan alun luontotunnelmiin vielä pääse mukaan, kirjan edetessä ja imaistessa minut maailmaansa, tajuan, että luen juuri kauneimpia suomalaisia kaunokirjallisia luontokuvauksia mitä eteeni on koskaan sattunut.

Väitän, että luettuani Putkinotkon tajuan suomalaisuutta paremmin, syvemmin…, no, ainakin eri tavoin kuin ennen. Kirja ei syyttä kuulu kotimaiseen klassikkokirjastoomme. Esimerkiksi suomalainen sisu. Enkö vain nyt ymmärräkin mitä se sisu oikein tarkoittaa, katsellessani miten  minulle piirretään eteeni kuva suomalaisesta kansanmiehestä, Juutaksesta,  kantamassa 80-kiloista jauhosäkkiä silkkaa itsep…silkalla sisullaan!? Ja saunomisen nautinto, kellistyminen lauteille ja ”hauska savun tuoksu ” ja miten ”nukuttava lämmin hivelee poskia ja hehkuttaa naamaa” ja kuinka löylyä lyödessä ”se käy varpaisiin…niinkuin hohtimilla…”. Näin on suomalaisuutta rakennettu, näin hienosti on Lehtonen sen tehnyt, ja itse osallistun mielihyvin sen uusintamiseen tämän lukukokemuksen kautta.

Tietenkin kirjaan sisältyy paljon epämiellyttävää: se hirvittävä köyhyys, turvautuminen viinan trokaamiseen ja suunnitelmiin sen keitosta, Juutaksen saamattomuus, laiskuus jonka tähden tuvasta on seinä irti ja perheriepu nukkuu yönsä ahtautuneena saunaan, lutikat, madot, kirput ja russakat…

Ja kielenkäyttö. Onko ennen todellakin puhuttu lapsille näin (kuten äiti Rosinan suusta jatkuvalla syötöllä kuuluu)?:

”Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen?” (s. 343)

”Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele!” (s. 345)

”Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö niitä iskeä kivellä päähän…–Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma, Sanelma…voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki.” (s. 47)

Mikä kohu nousisikaan, jos nykyromaanissa äiti huutaisi tällä tavoin lapsilleen. Ei sillä, etteikö lapsille yhäkin puhuttaisi rumasti tai etteivätkö he muuten joutuisi henkisesti tai ruumiillisesti kaltoin kohdelluiksi.

Kielenkäyttöä kirjaimellisesti katsomalla Rosinaa voisi sanoa hirviöäidiksi, mutta siinäpä ei olekaan koko totuus. Lehtonen antaa selvästi ymmärtää, ettei Rosina halua kurittaa lapsiaan ruumiillisesti, ei hylätä heitä vaivaistaloon kuten niin monet muut köyhälistövanhemmat ovat tehneet. Rosina kyllä rakastaa omia resupekkojaan, jotka, kamalaa kyllä, ovat oppineet saman puhetavan äidiltään, kiroilevat minkä kerkeävät, riitelevät ja melskaavat niin että Putkinotkon tanner kaikuu.

Voi miten erilaista elämää ja aikaa putkinotkolaiset ovat eläneet kuin me nyt teknologia-aikakautenamme. Kiehtovaa on silti se, miten samanlaisia tuntoja on ihmisyydessä. Ennen muuta tämä kirja saa minut pohtimaan ihmisyyden olemusta, miten samanlaisia me pohjimmiltaan olemme aineellisista eroista huolimatta, niin suhteessa historiaan kuin nykypäiväänkin.

Eniten samastuin rusinoita napsivaan Aapeli Muttiseen, mukavuuden haluiseen kirjakauppiaaseen, ”herraan”, Käkriäisten isäntään, joka tulee kirjan loppupuolella Lyygia-neidin kanssa maalle tarkastamaan tiluksiaan ja nauttimaan loppukesän hellepäivästä. Hänen kaupunkilaiset tuntonsa ja nautintonsa maaseudusta löysivät kaikupohjaa minussa. Kyllä minäkin, betoniviidakon keskellä elävä, muistan miltä heinä tuoksuu ja miten kauniita ovat ”keltaisin vuohensilmin katselevat päivänkakkarat”, millainen on ”toisten kukkien varassa kiipeilevä hiirenherne, heleän ja punertavan sininen.” Niin, idealismiin taipuvainen Muttinen näkee luonnon kauneuden ja itsekin köyhistä oloista lähteneenä arvostaa luonnon keskellä asuvaa kansaa. Käkriäiset itse toki nauttivat myös kesästä ja kauneudesta, mutta heidän ajatustensa kautta Lehtonen ei romanttisia kuviaan piirrä, Käkriäisten aika kuluu työnteossa ja jos mahdollista, ainakin Juutaksesta ja joistakin lapsista puhuttaessa, myös laiskottelussa. Juutas ei tee työtänsä kuten häneltä odotetaan. Mutta laiskuuttahan Muttinenkin rakastaa. Kirjan lopussa hän antaa ruumiinsa ja sielunsa levätä kesänkauniilla tiluksillaan ja  ymmärtää olleensa Juutakselle kova ja itsekäs. Hän tajuaa, ettei ole isäntänä antanut Käkriäiselle oikeutta joka tälle kuuluu.

Putkinotkoon liittynee myös yhteiskunnallista sanomaa, mikä sopii historialliseen tilanteeseenkin. ”Lopun ampumakohtauksen on sanottu enteilevän kirjoitusajankohtaa edeltänyttä kansalaissotaa, mutta selvää poliittista kantaaottavuutta muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin kirjasta ei juuri löydy”. (Wikipedia) Surumieliseltä kirjan loppu jotenkin kuitenkin tuntuu. Herätyksensä kokenut ”porvali” kirjoittaa juuri luovutuskirjaa Käkriäisille maapalstasta kun Käkriäisen poika viinaspäissään uhkuu vihaa herroja ja ”porvaleita” vastaan ja ampuu laukauksen Muttista ja Lyygia  kohti… onneksi, Juutaksen estäessä, ohi. Mikä on Käkriäisten tulevaisuus? Kirja loppuu synkeisiin kuviin pimeässä liikkuvasta miesporukasta, joka Käkriäisen avulla löytää sopivan viinankeittopaikan. Käkriäistä hämäräpuuhiin houkutelleen/pakottaneen ja poikaa ampumaan yllyttäneen Mauno Kypenäisen hahmo jää kirjan viimeiseksi kuvaksi. Sääliksi käy Käkriäisiä, jotka tuntuvat olevan joka suunnasta muiden vietävissä. Läpi kirjan kulkeva humoristinen ote päättyy lopun jonkinasteiseen pessimismiin.

Silti Putkinotko on mielestäni moniulotteinen, hersyvän humoristinenkin kirja, josta on moneen (sekin pukkasi naurattamaan kun oli mummo pudota lauteilta löylyissä). Kirja antaa mahdollisuuksia pohtia syvällisiä mutta on nautittava myös kielensä tasolla. Hengeltään yhdistän kirjan Sillanpään teokseen Hurskas kurjuus, sillä molemmissa on jotain historiallisen ajan ja vihanpidon ylitse katsovaa inhimillisyyttä.

Lopputulema: Monestako olisi kirjoittamaan yli neljäsataasivuinen yhdenpäivänromaani, jossa ei ole dramaattisia juonikiemuroita nimeksikään ja joka kuitenkin pitää kummasti otteessaan?

Read Full Post »

Pentti Murto: Peilimaassa, Runoja vammaisuuden verhon takaa (Kynnys ry 1994)

Murto kirjoittaa teoksensa alkusanoissa lukijalle: ”Vammaisuus on inhimillisyyden hyväksymistä: on lupa olla heikko ja vahva. En tänään pysty kaikkeen, silti voin olla tyytyväinen omissa rajoissani – omien avointen ovien edessä.” (s.5)

Nämä sanat käyvät varmasti jokaiselle, vammasta tai vammattomuudesta huolimatta. Ja jokainen meistä voi, rikkinäisyydestäkin huolimatta, todeta Murron tavoin, että kätkemme sisällemme ehjän helmen.

Minusta on hienoa, että on mahdollisuus päästä kurkistamaan vammaisuuden verhon taakse myös näin runomuodon kautta.

Murron runot ovat helposti lähestyttäviä. Ne kertovat esimerkiksi siitä, miten pakkoliikkeet ja änkytys hankaloittavat elämää. Ne avaavat kipeitäkin tuntoja, välillä huumorilla, välillä vakavammin äänenpainoin, ja niissä sivutaan myös ymmärtämättömyyttä, jota vammainen saattaa kohdata. Tarkemmin ottaen teoksen alku valottaa vammaisuuden eri puolia, loppuosan runoja voisi luonnehtia pikemminkin rakkausrunoiksi, joissa käsitellään mm. kaipausta ja läheisyyttä.

Joissakin runoissa on makuuni liikaa löysää, jonkinlaista itsestäänselvyyttä, etenkin juuri loppuosan haaveiluissa, mutta kokonaisuutena kokoelma on aivan pätevää runoutta, jolla on mielestäni taiteellistakin arvoa.

Lempirunokseni nousi runo, jossa ihmetellään miksi vammainen nöyristelee, miksei hän ”aja pyörätuolilla lujaa” ja ”kaada kaikki seinät nurin”. (s. 34)

Pidän runon vimmasta, anarkiasta. Pyörätuolityypit, antaa palaa!

Ajatuksia herätti myös kokoelman avausruno, joka väittää: ”rikki ollessani/ olen enemmän” (s.9 ) Mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa? Voiko ihminen olla rikki ollessaan enemmän.

Ja onko totta sekin, että jos ei vammaisia nykyään enää ehkä tuijoteta pitkään, niin ei myöskään oteta lähelle?

Murto kertoo aloittaneensa kynäilynsä murrosiässä pöytälaatikkoon asenteista, joihin törmäsi. Hän kertoo kirjoittavansa vammaisen ihmisen kasvukivuista, jotka johtuvat enemmistön ehdoilla rakennetusta ja asennoituvasta yhteiskunnasta ja sanoo yrittävänsä välittää sitä kasvun mahdollisuutta, joka meillä kaikilla ihmisillä on. (s.4-5) Jokaisella on oma kasvuntarpeensa. Hyvä on muistaa myös se, että jokainen tapaamamme ihminen (kuten jokainen lukemamme kirjakin) opettaa meille jotain. Jos on halua oppia, oppii.

Murrolta on ilmestynyt tämän runokirjan lisäksi muutakin tuotantoa, ainakin runokokoelmat Niillä rajoilla (Myllylahti 2003) ja Yön iholla(Myllylahti 2005).

Ties mihin kaikkeen sanottava olisi kehittynyt ja yltänyt, jos runoilija vain olisi saanut elää.

Read Full Post »