Joskus vuosia sitten hankin ohkaisen sinivalkoisen runokirjan, jonka runot olivat pieniä ja tiiviitä, niissä puhuttiin hurjia. Mieleeni jäi varsinkin runo, jossa puhuttiin silmien puhkaisusta ja kuinka nainen nousee vedestä haurain jäsenin.
”Yoldiaan,/Yoldiaan/yön rantaan/nukkumaan ”(s.29)
Nyt vuosien jälkeen tartun kirjaan mielenkiinnolla. Mistä kaikesta syntyi vaikutelma hurjuudesta?
Runojen tunnelma on uhkaava. Maaginen. Aivan kuin kulkisi vetisessä, värinsä kadottaneessa maisemassa, jonka yli on kuolema kulkenut. Lyhyitä, pieniä sanoja syvistä vesistä, elämän syvistä virroista.
Ja mikä on Yoldia? Googlettamalla löytyy Yoldiameri, nykyisen Itämeren varhaisvaihe, joka on saanut nimensä tuon ajan kerrostumista löydetyn kylmän suolaisen veden simpukan mukaan. Nyt puhutaan siis menneisyyden ja kylmän jään kieltä. ”Sielu, kämmenellinen pimeää vettä… ”(s.7). Näiden runojen maailma on synkkä, ne näyttävät ihmisen pimeää puolta, kertovat ihmisen kylmyydestä, mykkyydestä, lohduttomuudesta, armottomuudesta. Ne tulevat kohti, mutta toimivat kantaaottavinakin, kuten runo, joka alkaa
”Hukkuneet ovat ruvenneet majakoiksi” (s. 37)
Luen runoista paitsi jonkinlaista kauhuromantiikkaa myös kipeää ja aitoa vakavuutta. Runoista löytyy jonkin verran viitteitä myös Raamattuun. Mielenkiintoisella tavalla Nordell muodostaa omia yhdyssanoja: esim. ”syntymänläpihuutoa”, ”kavaltajahiljaisuudessa”, ”tähtitaivashämärässä” (s.18,32, 34) Jokaisella runon sanalla on painoa, näin tiivis muoto ilahduttaa ja laittaa väkisinkin pohtimaan syntyjä syviä. Huomaan kuitenkin, että synkkyys ja lohduttomat kuvat saavat minussa aikaan ahdistusta.
Nordellilta näyttää ilmestyneen ensimmäinen kokoelma v. 1980. Viime vuodelta on kokoelma valituista runoista 1980-2006 nimeltään Sanaliekki äänettömyydessä (WSOY 2011). Ehkäpä kurkistan sitä seuraavalla kirjastoreissullani.
Ruohonkortta 
Nordell on kyllä välillä aika hurja. Mutta minun mielestäni hänen runoutensa on myös – kaunista. Se menee syvemmälle kuin pienemmillä kuvilla operoiva runous.
Tuommoisia runoja ei voikaan kirjoittaa kokoelman vuosivauhdilla.
Valituissa runoissa on mukana kääntäjä Tarja Roinilan mielenkiintoinen essee Nordellin runoista. Pidän siitä.
Eeva H.,minustakin runot ovat kauniita, ja todellakin, ne menevät syvälle.
Vilkaisin kirjastossa mainitsemaasi valittujen kokoelmaa, mutta en kiinnittänyt esseeseen huomiota, täytyypä lukaista se seuraavalla kerralla.
Tässäpä muuten linkki konserttitaltiointiin, ensimmäisenä kappaleena Harri Suilamon uusi sävellys Nordellin runoihin:
http://yle.fi/radio1/musiikki/konsertteja/tampereraw_uusien_sointien_parissa_35605.html
Kyseiset runot on parista eri kokoelmasta, tekstit (ja säveltäjän teosesittely, joka kertoo enemmän säveltäjän ajatuksista Nordellin runoudesta kuin sävelteoksesta sinänsä) on luettavissa Tampere Biennalen käsiohjelmasta, jonka voi ladata tästä, Festivaaliesitteet-otsikon alta:
http://www.tamperemusicfestivals.fi/biennale/lang/fi/info/
Musiikki ei ole helpoimman kautta avautuvaa, kuten eivät nuo runotkaan, mutta omasta mielestäni muodostavat hyvinkin jännittävän kokonaisuuden. Tiedän myös että kaikki eivät näin modernistisesta musiikista välitä.
Kiitos näistä! Koin tulkinnat aika uhkaaviksi, ehkä vielä enemmän ahdistusta herättäviksi kuin lukemani runot. En sitten tiedä miten paljon se liittyy tottumattomuuteen kuunnella tällaista musiikkia, ylipäänsä klassista musiikkia, saati sitten modernistista. Toisaalta linkitit nämä juuri oikeaan aikaan. (joskus en olisi viitsinyt kuunnella alkutahteja pidemmälle..) Minussa on herännyt aivan uusi kiinnostus klassista musiikkia kohtaan. Suurin syyllinen on Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta -kirja. Olen tajunnut, että on maailma, josta en tiedä mitään, jossa piilee vaikka mitä annettavaa! Täytyy silti aloittaa jostakin perinteisemmästä, nykyklassinen on turhan raju avaus! Jos on vinkkejä tutustumisen arvoisista säveltäjistä ja teoksista, saa vinkata (kenties tyyliin ”carpelan”).
Hienoa tällainen taidelajien välinen yhteistyö!
No hyvä kun sattui ”oikea aika” – ihan milloin vain ei todellakaan tuohon musikkiikkin tulisi pysähdyttyä!
Jostain syystä atonaalinen musiikki kuulostaa ensikuulemalta hyvinkin juuri uhkaavalta, synkältä. Toisaalta se varmasti heijastaa jotain nykymaailman kaoottisuudesta, mutta on kyllä kyse myös korvan tottumisesta. Itse olen nyt parin vuoden ajan vasta kuunnellut aktiivisesti tämäntyylistä, ja siinä ajassa kyllä jo oppinut aistimaan sieltä huimasti muutakin: kauneutta ja herkkyyttä.
Taiteidenvälisyys on aivan valtavan innostavaa: kuinka jokin runo on innoittanut säveltäjää, maalaus romaanikirjailijaa, ja kuinka hauska on etsiä ja löytää näitä yhteyksiä.
Huh, ja mitä vinkkaisin klassisen musiikin kuunteluun… Perustavaraa tietysti ovat esimerkiksi Bach ja Schubert (kun lyriikasta olet kiinnostunut, niin laulumusiikkihan on hyvä väylä), mutta kun tullaan 1900-luvulle ja uudempiin tuuliin, on esimerkiksi Alban Berg hyvä valinta, vaikka Lyyrinen sarja. Jos kotikirjastosi kortilla pääsee Naxos-musiikkikirjastoon, on siellä loputon määrä loistomusiikkia tarjolla kotiin netin kautta.
Kiitos vinkeistä, Alban Berg oli kyllä täysin uusi nimi, laitetaan korvan taakse!