Olen niin onnellinen siitä, että sanat ovat kuin
linnut, pyrähtelevät, kohoavat, taivaita halkovat
kiitävät linnut. Niitä ei omista
kukaan, ne laskeutuvat olkapäille
kuten itse tahtovat, ja sille joka malttaa,
ne visertävät salaisuuksistaan,
kutsuvat kokemaan, kummastumaan.
Tulkitsemaan, kaikki ovet auki,
kaikki rajat auki.
Kirjallisuutta ei omista kukaan.
(Tuokiokuva. Syntyi lukiessani kirjaa Lehtiä syksyn arkistosta. Saattaa liittyä myös edelliseen postaukseeni runokirjasta Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja.)
Ruohonkortta 
Hyvä juttu ja onneksi olkoon, jos uskot sanojen lintumaiseen elinvoimaan. Vielä parempi, jos pystyt uskomaan, ettei kirjallisuutta omista kukaan. Lopetuksesta tulee mieleen ranskalainen uuden aallon elokuva ”Pariisi kuuluu meille”, jonka mottona oli paikallisen elokuvakriitikon lause ”Pariisi ei kuulu kenellekään”.
Runossasi kukoistavat elämänusko ja onnellisuus, mikä on harvinaista nykyisemmille runoille. Siten runosi on piristävän omaleimainen.
Kiitosta vaan 🙂 Runoksi en kirjoitusta itse mieltänyt, mutta onhan se tosiaankin hakenut sen muotoa..huomaan nyt..jotenkin vain olen niin otettu tuosta Carpelanin kirjasta, ja kirjan synnyttämä kuva piti saada jakaa. Tunnustaudun kyllä idealistiksikin…