(Tammi 1999)
Ensituntuma: kaunis on nimi kirjalla. Mikähän on se tumma metsä jonka läpi tullaan?
Kanteen ei ole kuvattu metsää vaan valkoinen hevonen, runo poskessaan.
Jo selailemalla huomaan: näihinhän mahtuu mitä vain, kuten esimerkiksiTapani Löfving, Attila, Mozart ja Jeesus. Ja tietenkin hevoset.
Vieraskielisiä sanoja ja lauseita on ripoteltuina pitkin kokoelmaa: on englantia, ruotsia, espanjaa.
Pysähdyn lauseeseen siellä toiseen täällä. Kokonaisuutta on jo vaikeampi hahmottaa. En saa runoja auki sillä tavalla kuin haluaisin. Välähdyksiä saan, tavoitan viittauksia, mutta yhtenäinen kokonaiskuva jää piirtymättä.
Mistä pidän?
Siitä, että runot eivät pyri sievistelemään, ne katsovat silmiin, katsovat inhimillisyyttä ja myös vaikeutta ja rumuutta suoraan kohti. Runoissa puhutaan yhtälailla arkisista asioista kuin suuremmastakin. Itse asiassa keikutellaan näiden välillä jatkuvasti ja äkkiliikkein. Runoissa on selvä, erittäin tarkka rytmi, säkeiden asettelu miellyttää, moni seikka kielii taitavasta runon tekijästä.
Silti minua vaivaa se, että monesti merkitykset jäävät huteriksi, ikään kuin tekijänsä tajunnanvirraksi, johon minulla ei lukijana ole sisäänpääsyä.
Mitä ajatuksia ja tuntemuksia runot minussa henkilökohtaisesti herättävät? Ainakin alan pohtia kuolemaa, sillä se on runoissa paljon esillä. Myös kaipausta, surua ja elämän rujoutta löydän runoista. Taasko runoilija, joka puhuu surusta? Vai kiinnitänkö vain itse runoissa siihen huomioni? Mutta aina ne pysäyttävät, surusäkeet, kuten tämä:
”Sitten saappaitasi myöten, myöten/
surujasi, olet perillä.” (s. 8)
Suru, viha ja väsymys. Usein ne kulkevat käsi kädessä.
Mutta läpi kokoelman loistaa myös huumori. Näissä runoissa on paljon huumoria pontimenaan ajatus: miten absurdia on olla olemassa, pian kuolemme kuitenkin!
Runoissa on mielestäni todella paljon, yllättävän paljon, viittauksia kristillisyyteen, Raamattuun. Mutta missä kontekstissa näin on?
Eräs runo alkaa sanoilla ”Voit kertoa särkyneelle, ei sinua hyljätä pois.” Tunnistan lauseessa yhteyden Saviruukku-lauluun (san. Liisa Pukkila, säv. Jukka Salminen), joka kertoo Jumalan huolenpidosta. Turkan runo piirtää vuorotellen esiin Jeesuksen arpiset kädet ja särkyneen ihmisen, myös Arttu-nimisen, joka ”hyppäsi ikkunan läpi lasisateessa/ viisi metriä jäiseen maahan:/” Loppusäkeet luen sarkastisina: ”Mutta tartu tähän arpiseen käteen, / kyllä kaikki menee nyt hyvin/ kuin ei koskaan ollenkaan.” (s. 23)
Onko sävy kristillisyyttä kohtaan kriittinen? En pysty samastumaan runopuhujan ironiaan tässä kohden, näen sen helposti pilkallisuutena ja siinä kohtaa ei naurata. Silti jää osittain epäselväksi, näyttäytyykö kristillisyys runon minälle vastenmielisenä vai leimaako runopuhujaa ennemminkin hämmennys (kärkäs semmoinen) ikuisten kysymysten äärellä. Kuuluuko runoissa pettyneen totuuden etsijän ääni? Se ainakin selittäisi sarkasmin.
Joka tapauksessa tulkitsen niin, että runoissa kirjoitetaan vieraudesta käsin. Aivan kuin oltaisiin irrallaan siitä mitä koetaan, katsottaisiin matkan päästä. Samaa tunnelmaa oli Rimmisenkin kokoelmassa (Jännittävää olisi..jne.).
Onko tällainen runoilijoille tyypillinen tapa katsoa maailmaa?
Edellisessä postauksessani (Liehun Liian lähellä…jne.) kirjoitin siitä, että en vierasta pateettisuutta runoissa. Nyt edessäni on runoilija, joka todellakaan ei harrasta tunteen paloa, pikemminkin lyö lekkeriksi sellaisen. Tämä on yksi tapa kirjoittaa, kevyen kautta, tarkkanäköisesti vakavasta, käsittämättömästä.
Lohtua ihminen kuitenkin tarvitsee. Eläimet ovat näissä runoissa ne, jotka pystyvät lohduttamaan. ”Kuono työntyy käteen, tassu tassuun,/ menemme päin sumuista yötä,/” (s.21)
Entä mitä tapahtuu metsille? Ainakin ”syvät metsät uinuvat jo minussa” ja ”metsät, ne ovat tulleet jo lähemmäksi”(s. 18).
Kun olen tullut tumman ja sävykylläisen kokoelman läpi, en millään varmuudella sano, mikä oli se metsä, jossa käytiin. Piileskelikö siellä suru, viha, kaipaus vai pettymys? Onko se nyt tarvottu läpi? Jäikö tummuus taakse, vai kulkeeko se yhä mukana?
Ruohonkortta 
Vastaa