Harri Nordell: Veden kuvat (WSOY 1990)

Joskus vuosia sitten hankin ohkaisen sinivalkoisen runokirjan, jonka runot olivat pieniä ja tiiviitä, niissä puhuttiin hurjia. Mieleeni jäi varsinkin runo, jossa puhuttiin silmien puhkaisusta ja kuinka nainen nousee vedestä haurain jäsenin.

”Yoldiaan,/Yoldiaan/yön rantaan/nukkumaan ”(s.29)

Nyt vuosien jälkeen tartun kirjaan mielenkiinnolla. Mistä kaikesta syntyi vaikutelma hurjuudesta?

Runojen tunnelma on uhkaava. Maaginen. Aivan kuin kulkisi vetisessä, värinsä kadottaneessa maisemassa, jonka yli on kuolema kulkenut. Lyhyitä, pieniä sanoja syvistä vesistä, elämän syvistä virroista.

Ja mikä on Yoldia? Googlettamalla löytyy Yoldiameri, nykyisen Itämeren varhaisvaihe, joka on saanut nimensä tuon ajan kerrostumista löydetyn kylmän suolaisen veden simpukan mukaan. Nyt puhutaan siis menneisyyden ja kylmän jään kieltä. ”Sielu, kämmenellinen pimeää vettä… ”(s.7). Näiden runojen maailma on synkkä, ne näyttävät ihmisen pimeää puolta, kertovat ihmisen kylmyydestä, mykkyydestä, lohduttomuudesta, armottomuudesta. Ne tulevat kohti, mutta toimivat kantaaottavinakin, kuten runo, joka alkaa

”Hukkuneet ovat ruvenneet majakoiksi” (s. 37)

Luen runoista paitsi jonkinlaista kauhuromantiikkaa myös kipeää ja aitoa vakavuutta. Runoista löytyy jonkin verran viitteitä myös Raamattuun. Mielenkiintoisella tavalla Nordell muodostaa omia yhdyssanoja: esim. ”syntymänläpihuutoa”, ”kavaltajahiljaisuudessa”, ”tähtitaivashämärässä” (s.18,32, 34) Jokaisella runon sanalla on painoa, näin tiivis muoto ilahduttaa ja laittaa väkisinkin pohtimaan syntyjä syviä. Huomaan kuitenkin, että synkkyys ja lohduttomat kuvat saavat  minussa aikaan ahdistusta.

Nordellilta näyttää ilmestyneen ensimmäinen kokoelma v. 1980. Viime vuodelta on kokoelma valituista runoista 1980-2006 nimeltään Sanaliekki äänettömyydessä (WSOY 2011). Ehkäpä kurkistan sitä seuraavalla kirjastoreissullani.

Advertisement

Read Full Post »

Bo Carpelan: Uudet runot (Otava 2007)

Olen ihastunut (mukavaa aloittaa blogi tällaisilla sanoilla). Uusi ihastukseni on Bo Carpelan. Tiedän jo nyt, että hyllyssäni odottava Lehtiä syksyn arkistosta, Carpelanin postuumi romaani, on huumaava kirja, sellainen johon jää kiinni. Mutta tämän postauksen pääkohteena ei ole Lehtiä syksyn arkistosta (miten kaunis nimikin!) vaan Carpelanin runoteos vuodelta 2007, Uudet runot.

Tällaisia lyhyitä runoja on helppo lähestyä. Silti ne vaativat aikaa keskittyä ennen kuin alkavat aueta lukijalleen, ja juuri siinä on näidenkin äkkiseltään helppojen runojen haaste. Lyhyt muoto hengittää. Puhuttelevaa on runojen levollisuus, niistä huokuva rauha. Lukiessani huomaan välillä miettiväni, että tämähän on käännösrunoutta, Carpelanhan kirjoitti runonsa ruotsiksi. Millaista olisi lukea runoja alkuperäiskielellä (ja onnistuisiko se minulta)? Kokoelman runot on nimetty lyhyen yksinkertaisesti: mm. ”Etäisyys”, ”Levottomuus”, ”Väärinkäsitys”,  ”Koti”, ”Vähemmän loistoa” jne. Tämä on yksinkertaisuuden ylistys, selkeää, ilmavaa, soljuvaa, näennäisen helppoa ja siksi haastavaa. Tämä eroaa siitä mitä nykyään niin paljon tarjotaan, tämä ei ole kikkailevaa näppäryyttä tai kielipelejä, joille toki niillekin suon paikkansa, täytyy myöntää, mutta tästä minä pidän. Carpelan osoittaa, että yksinkertainen sana voi olla kaunis, se voi puhutella, jos vain on aikaa pysähtyä ajatusten ääreen.

Runot puhuvat eletyn elämän äänellä, aistin niiden kautta suurta väsymystä, otteen irrottamista väistämättömän edessä, mutta myös kiitollisuutta ja levollisuutta.Osa menee minulta silti ohi. Joka ajatukseen en jaksa pysähtyä, mutta en välitä, sillä en lue ratkaistakseni jotain, tällä kertaa luen puhtaasti sielun ravinnoksi ja nautinnokseni. Runoja on kai lupa lukea eri tavoin, huolimattomastikin.

Carpelan on tunnetumpi prosaistina, olen lukenut häneltä Lapsuuden, joka oli vaikuttava kirja. Alkutuuli odottaa Syksyn lehtien ohessa kirjahyllyssä vuoroaan. Lapsuudesta vielä sananen. Se oli minulle tärkeä kirja. Olin joskus aikaisemmin, vuosia sitten, yrittänyt paneutua Kesän varjoihin, mutta lukemisesta ei tullut mitään, en vain osannut lukea sellaista tekstiä. Kyllästyneensä luovutin yrittämättä edes kovinkaan sinnikkäästi. Kun aloin lukea Lapsuutta, olin aivan erilaisessa mielentilassa. Nyt minulla oli motivaatio lukemiseen, halusin osata lukea sellaista tekstiä. Ja osasinkin! Kirja tempaisi todella mukaansa, ei juonellaan mutta kielellään. Ja koska harrastan itsekin kirjoittamista, teksti puhutteli kirjoittajaa minussa. Näinkin voi siis kirjoittaa, proosaakin! Sen kirjan myötä olin mennyttä, Carpelan tulee ilmestymään omaan hyllyyni, kirja kerrallaan.

Read Full Post »