Millainen lukija olen?

Luen hitaasti. Luen useita kirjoja yhtä aikaa. Muistan hetken (onnen) kun luin ensimmäistä kertaa siten, että sanojen merkitys yhtäkkiä avautui eteeni. Lapsuudessa koin ahmimisiän.

En lue illalla sängyssä, muuten nukahdan. Makuuasento ei ole paras lukuasento. Ruokapöytä sopii lukutuokioon, luen sohvalla, leikkipuiston penkillä, vessassa luen jos kirja on ehdottoman koukuttava…

En merkkaa kirjoihin mitään. Olenko koskaan taittanut yhtäkään sivun kulmaa merkiksi? Nou, nou. Kirjoitan inspiroivan lauseen ylös paperilappuselle jonka kadotan.

Minulla on lainakirjoja kotona, aina. Joskus etsin hädissäni hyllyn tai kasojen uumeniin hukkuneita kirjoja (ja yleensä löydän ne), myöhästymismaksuja on tullut makseltua. Onneksi en ole tuhonnut kirjaston omaisuutta, eivätkä ole lapsenikaan, he ovat käsitelleet kirjoja yllättävän siististi jo taaperoina (mikä oli pikkuisilleni onni, pääsivät mukaan kirjastoreissuille ja ohutlehtisten hyllyille).

En lue kirjoja alusta loppuun orjallisesti läpi, saatan selailla vain. Tosin kaunokirjallisuus on eri juttu, romaani jää joko alkumetreille tai sitten kahlaan tekstin loppuun, taukoa tosin saattaa olla kuukausikin (kirjaston kirjat uusiutuvat näppärästi napin painalluksella, painallus vain pitää muistaa tehdä). Esimerkiksi tällä hetkellä minulla on Veijo Meren Manillaköysi ”lepäämässä”. Tiedän lukevani sen loppuun, mutta jostakin syystä kirja vaatii taukonsa.

Olen ennemmin kieliorientoitunut kuin juoniorientoitunut lukija. Tämä tarkoittaa sitä, että tapahtumat eivät ole kirjassa yhtä tärkeitä kuin tapa jolla sanotaan. Jännitys ja kiihkeä seikkailu eivät vie sfääreihin kuten vie olemassaolon pohdinta osuvin ilmaisuin. Pidän nasevasta sanailuista ja kielellä leikittelystä, mutta ilakointi ei saa olla itsetarkoituksellista, se ei ikään kuin riitä, pohjalla pitää olla juurevaa, henkevää ja/tai hengellistä merkitsevyyttä.

Kirjallinen makuni suosii pientä ja henkilökohtaista. Isot rakenteet ja massat eivät vedä. Siksikö tartun liian harvoin laajoihin historiallisiin romaaneihin? Pidän kyllä yleensä niistäkin kunhan vain ryhdyn. Vanhempi kotimainen kaunokirjallisuus on helmalapseni.

Toinen lempilajini on ollut ”realistinen naisproosa” joka on jatkumo tyttönä lukemilleni realistisille tyttö- ja nuortenkirjoille. Nyt huomaan taipuvani kohti lyyristä kerrontaa. Musiikissa klassinen on alkanut kiehtoa. Molemmat sellaisia, joita aiemmin melkein kavahdin. Ikäkö näitä muutoksia tuo mukanaan?

Runoja opettelen lukemaan tämän blogin avulla. Kirjoitan niitä myös itse. Uskon vakaasti, että kaikki osaavat lukea runoja, kyse ei ole asiasta, johon vaadittaisiin yliopistokoulutusta tai kansalaisopiston kurssia. Runot avautuvat lukijalle eri tavoin, oikeaa tapaa ei ole olemassa. Haluaisin oppia kirjoittamaan paremmin. Runojakin. Kirjoittamiseen olen harkinnut kursseja, mutta tiedän, että kirjoitusoppaatkin vievät eteenpäin.

Kirjablogeja luen randomisti miten sattuu. Sitoutumiskammoisena en osaa ryhtyä vakiolukijaksi mihinkään, vaikka vakiosti lukisinkin. Häikäilemättä hyppelen sivuilta toisille kommentoimaan, jos on jotakin sanottavaa. Kirjallisuuskeskustelut kiinnostavat aina.

Advertisement

Read Full Post »

10 kiinnostavaa

Kun ei ehdi lukea, ehtii miettiä, mitä haluaisi lukea. Voihan listauksia tehdä näinkin. Tällä hetkellä ajateltuna haluaisin uppoutua ainakin näihin:

1. Kesätunnelmalukeminen. Tästä postasin jo aiemmin. Janssonin Kesäkirjan ahmaisen ainakin, samoin Carpelanin lastenkirjan Anders saaressa, josta sain vinkin.

2. Anni Swanin elämään tutustuminen. Anni on alkanut kiehtoa mieltäni. Hänen nuortenromaaninsa ovat osittain tuttuja, mutta sadut ovat jääneet vieraammiksi. Olen myös utelias lukemaan Swanin kirjeenvaihdon puolisonsa Otto Mannisen kanssa. Odotan viehättävän vanhahtavaa 1900-luvun alun kieltä mielenkiintoisine sanoineen.

3. Toinen kiinnostava nainen historiasta on Hilja Haahti. Hän kirjoitti (Wikipedian mukaan) kristillishenkistä tuotantoa: runokokoelmia, kertomuksia ja romaaneja. Voisin kaivaa esiin vaikkapa romaanisarjan Kaurialan kartanosta.

4. Kjell Westö olisi uusi tuttavuus. Hän on nimennyt kirjansa hienosti esim. Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran kuulostavat myös oikein kesään sopivilta.

5. Joskus kirja tai kirjailija tyrkyttää itseään minulle. Näin kävi esim. Lehtosen Putkinotkon kanssa. Tällöin luotan intuitiivisesti siihen, että on oikea hetki tarttua pyrkyriin. Oma mieli on muokkautunut vastaanottavaksi ja kohtaamisesta tulee hyvä. Tämän hetken kiipijä on Herta Müller. Nimi tulee vastaan blogeissa ja kirjallisuusohjelmissa ja lehtien palstoilla. Kieli on kuulemma omalaatuista ja hienoa. Olisikohan minustakin?

6. Lassi Sinkkosen Solveigin laulu on kiinnostanut pitkään. En tiedä kirjailijasta oikeastaan mitään, tyylistä ei ole mitään käsitystä. Myös Sinkkosen runoja voisin vilkaista.

7. Jotain uudempaa pitäisi saada listalle. Anja Snellmanin Ivana B. herättää pientä mielenkiintoa mutta niin myös esikoiskirjailija Vera Valan elokuussa ilmestyvä romaani, jonka nimestä on muuten meneillään kilpailu. Myös toisen esikoiskirjailijan Kristiina Vuoren Näkijän tytär kiinnostaa.

8. Runoista tartun ainakin Kai Niemisen valittuihin: Istun tässä, ihmettelen. Runoissa sanotaan olevan sekä keveyttä että syvällistä metafyysistä pohdiskelua. Nautittava yhdistelmä. Irina Javnen maaliskuussa ilmestyneen kokoelman Euroopan kylmin talvi voisin ottaa lukulistalleni. Proosarunot eivät ole omimpia, mutta aiheensa puolesta kokoelma kiinnostaa (viilennystä tulevaan intiaanikesään..).

9. Vilkaisin Kirjapajan tuotantoa ja innostuin Risto Ahdin kirjasta Tie, köyhyys, ilo. Sen sanotaan haastavan esseissään uskonnollisuuden älylliseen keskusteluun ja tarkastelevan myös luovuuden ja uskon suhdetta. Erittäin mielenkiintoista.

10. Mitä vielä? Lastenkirjahyllyille tulee suunnattua varmasti. Jotain uusia tuttavuuksia olisi sieltäkin kiva löytää. Monta vanhaakin tarinaa on lukematta. Mieleen tulee ainakin Kasper, Jesper ja Joonatan – kolme iloista rosvoa, joiden tarina on minulle tuttu pelkästään laulusta.

Hups, näitähän kertyi, jokunen yli kymmenen. Haaveilu on kivaa, suunnittelu maistuu kesältä. Vallaton vapaus on silti parasta, saatan lukea nämä kaikki tai en ensimmäistäkään!

Read Full Post »

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

(WSOY 2006)

Olen lukenut Pyysaloa ennenkin, tyyli jäi mieleen, oli helppoa ja mieluisaa syventyä tämän kirjan runoihin.

Kokoelman nimi on paljonpuhuva ja samalla tylsähkön yleispätevä. Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet. Mitä muutakaan maailma pitää sisällään?

Alkuosan tekstit ovat arkista havainnointia kaupungista. Niiden kuljettamana väläytetään syvempiä kuvia: ”kirkon harteilla/ apostolit halkeilevat” (s. 15)

Kieli on kuin toteavaa puhetta, ei mitään lyyrisiä krumeluureja. Yleensä ottaen en pidä ns. aneemisesta havainnointirunoudesta, mutta tässä kirjassa se ei onneksi pääse syömään pohjalla kytevää paloa. Tunnistan selvästi tuoksun.

Toinen osa, Rakkaus on rikkaruoho, vie lukijan keskelle arkisia parisuhdekuvioita. Nyt runoissa vaikuttaa herkkä lämpö, vaikka puhe olisi täysin arkisista tavallisen elämän asioista. Rakkaus hengittää realismin harmaudessa. Samaan runoon mahtuvat linnun kutsu nummella ja kylpyhuoneen ovenraon kynsileikkurin ääni (s. 59). Vastakkainasetteluilla on runoissa ihmeellinen voima.

Jännästi tämän osan lyhyet runot linkittyvät toisiinsa, muodostavat oman kertomuksensa. Tai ainakin yritän kiihkeästi rakentaa runoista tarinaa. Joukossa on pysäyttäviä tunnelmia: ”Kylmä tekee sormukset väljiksi, ja hän miettii.” (s. 45)

Kokoelmaan mahtuu monenlaisia runoja, aforististen pikkurunojen lisäksi mukana on mm. ateistin rukoukseksi ja kansanlauluksi nimettyjä runoja.

Aika monet lempisäkeistäni löytyvät kirjan viimeisestä osasta, kuten nämä:

”Piti tulla insinööri,/ tuli puun varjo ruohoon.” (s.77)

Miten tämä pitäisi tulkita? Onko kyseessä ”omakohtainen tunnustus”, joka liittyy vaikkapa runoilijaksi kasvamiseen tai johonkin muuhun elämänvalintaan. Puhutaanko tässä sittenkin jostakin toisesta, vaikkapa ystävästä tai kuolleesta sukulaisesta, liittyväthän viimeisen osan kaikki runot muistoihin ja kuolemaan? Puun varjo ruohossa? Tulkintoja voi kai olla monia, itse en ainakaan tiedä ”oikeaa lukukoodia”, onkohan sellaista?

Niin. Kenestä näissä runoissa puhutaan? Ja kuka puhuu? Rakkausrunoissa sinä on tärkeä, kumppani. Mutta loppuosan runoissa on hän. Kokoelman alusta löydän omistussanat ”Äidilleni”. Kertovatko loppuosan kuolemaan liittyvät runot äidin kuolemasta? Surutyöajatusta vasten teoksen kaikki runot alkavat avautua uudella tavalla, kuolema on läsnä kaikkialla.

Kirjan viimeiset runot ovat eräänlainen runosarja, seitsemäntoista numeroitua runoa. Nyt kuolema on kirkkaasti esillä. Miltä tuntuu menettää joku oikein läheinen? ”Pitkä ruoho siinä mihin vielä/ lasketaan joku joka oli kaikki.” (s. 81)

Minua nämä runot koskettavat, liikauttavat jotakin minussa. Ei hullumpaa siis. Vaikka tämä runous ei täydellisesti ole ”tyyliäni” ts. en ole ihastuksesta sanaton, silti näissä on selvä lupaus. Luen Pyysaloa jatkossakin.

Read Full Post »

Suosittele kesäkirjaa!

Nyt alkaa kesä vallata mielen, pian päästään laitumille! Mitään ihmeellisiä en kesältä odota, makoilu nurmella, aurinko ja hyvä kirja riittävät.

Mutta mitä lukisin?

Haluaisin ottaa varaslähdön, päästä jo nyt kesäiseen tunnelmaan. Mikä kirja veisi suoraan suven aurinkoon?

Muistan joskus sormeilleeni Tove Janssonin Kesäkirjaa (otin kai lainaankin mutten lukenut). Olisikohan se sellainen, tunnelmakirja?

Saa antaa ehdotuksia. Inspiraatiota kohti kesää.

Read Full Post »

Tony Halme: Kovan päivän ilta

(Revontuli 2003)

Kirjaston runohyllyllä silmä osuu kapeaan suikulakirjaan, jonka kannesta katsovat tutunnäköiset kasvot. Kas, Tony Halme on kirjoittanut runoja. Tähän on tutustuttava.

Kovan päivän ilta on nopeasti ahmaistava lukupaketti. Sen runot ovat pieniä ajatelmia, tykittävän suoria ilman sen kummempia rönsyileviä merkitysulottuvuuksia.

Sitten huomaan, että kirjan takakannessa ei puhuta mitään runoista vaan puheenvuorosta. Alkusanoissa Halme kirjoittaa kirjan sisältävän ”muistiinpanoja ja ajatuksia, joita olen elämäni varrella pohdiskellut ”. Runomuotoisia tekstit kuitenkin ovat, ja runoluokitukseen kirja on kirjastossakin päässyt. Pitäydytään nyt sitten siinä.

Sivujen yläreunoista silmiin hyppäävät kissankokoiset otsikot. Selkeämmäksi ei kirjaa voisi tehdä – tätä lukee lukemaan tottumatonkin helposti.

No, mitä sanottavaa on runoista?

Pelkuruus näyttää aiheuttavan runominälle pelkoa. Se tulee esiin parissakin ajatelmassa: ”Kaikki/ pelkäävät/ mutta vain pelkurit/ antavat/ periksi/–” (s. 31). Ja toinen esimerkki: ”Mies/ kuolee vain kerran/ pelkuri/ kuolee joka päivä/–” (s. 28). Elämä on kovaa, luovuttaa ei saa, (miehen) teot ovat tärkeitä.

Runopuhuja on varma omasta koulustaan, sen kovuudesta: ”minä olen ollut / helvetissä/ te olette vain/ lukeneet siitä” (s. 74)

Halmeen runojen välittämä naiskuva ei mairittele, ja teksteistä tihkuu muutenkin sellainen maailmankuva, jota en pysty jakamaan. Mutta siinä ei sinänsä ole mitään uutta, luenhan vastaavaa jatkuvasti.

Päällimmäisenä jää mieleen, että Halme kirjoittaa lentävien lausahdusten runoutta, jonkinlaista käyttörunoutta kenties. Osa teksteistä on kovinkin tutunkuuloisia sanontoja, kuten tämä mietelmä: ” Jos katsot/liian kauan/ kuiluun// kuilu alkaa katsoa sinua” (s, 49)

Tutkin uteliaana mitä runoista on muualla kirjoitettu ja törmään asiallisten kritiikkien lisäksi mollaukseen ja hupailuun tekstien kustannuksella. Jotenkin kirkasotsaisena ajattelen: höh, eivät kai ainakaan kirjailijat viitsi alentua moiseen? Jos alentuvat, menee kyllä maku. Minä olen aina ajatellut, asiassa kuin asiassa: se joka osaa, ei naura toisten tekemisille. Mutta minä kun en olekaan satiirikko vaan puhdas tosikko.

Mutta eihän toisten tontille noin vain tulla! (varsinkin jos on painolastina vääriä mielipiteitä)

Alan miettiä lyriikkaan liittyvää korkeakirjallisuuden harhaa.

Tietenkin laatua voi ja saa arvottaa ja puolustaa kuten itse haluaa, vaatia sitä tai tätä (laatua) kirjallisuudelta, sanoa, jos/kun ei jostakin pidä. (Itsekin toivon ja arvostan laadukasta kirjallisuutta).

Oman runouskäsitykseni varassa kysyn kuitenkin: Miksei runouden sisällä voisi olla ”genrejä”? Viihderunoutta, mietelmärunoutta, tendenssirunoutta, taiderunoutta, korkeampaa taiderunoutta, kokeellista runoutta, korkeinta taiderunoutta, tavisrunoutta, uskonnollista runoutta, lastenrunoutta, nuortenrunoutta, kauhurunoutta, kansanrunoutta, chick lit-runoutta, blogirunoutta, jännitysrunoutta, riimirunoutta, tietokirjamaista runoutta, mitä ikinä keksitäänkään… Jokaiselle jotakin.

Genret pakottaisivat runoihin liittyvän laatu-keskustelunkin lentävien lauseiden tasolta kenties uusiin merkitysulottuvuuksiin.

Kyllähän se voi pelottaa, että runous astuu politiikan palvelukseen, ottaa tämänkin keinon käyttöönsä. Voisiko runoudella nykypäivänä olla niin suuri mahti? En tiedä. Tuskin.

Toiset ovat suivaantuneita kustantajiin, joille kelpaa teksti kuin teksti, jos tekijänä on julkimo. Nyt pelätään urakalla sitä, että suomalaisen kirjallisuuden laatu kaatuu muutaman suomalaisen julkkiksen kirjaan kerrasta.

On myönnettävä, että Halmeen muistikirjamerkintä-runous ei tee minuun vaikutusta. Kieli on aivan liian yksioikoista ja kovin oikovilta vaikuttavat runojen ajatuksetkin. Varsinaisia esteettisiä kokemuksia tämä kirja ei siis tarjoa, mutta sitä ei takakansi lupaakaan. Sen mukaan: ”merkinnät ovat yhtä yllättäviä, karheita ja suoria kuin mies itsekin”. Tajuan sen, enkä yritäkään etsiä teksteistä polveilevaa merkitysrihmastoa. Lukaisen iskulauseet ja sanon: kiitos tästä avautumisesta. Kokonaisuutena teos toimii kuitenkin moottorina monenlaisille ajatuksille, esimerkiksi juuri kirjallisuuden olemukseen ja arvottamiseen ja ”sanan mahtiin” liittyville.

Lähtökohtaisesti ajattelen, että pyrkimys runolle eri elämänpiireistä käsin on hienoa (sen verran sisälläni asuu kirjallisuuskasvattajaa) . Kyllä minä soisin, että pikkuviikinkienkin parissa myös runous olisi yksi (vaihtoehtoinen?) kanava purkaa tuntoja.

Runopiirit punttisaleille, olisiko siinä ideaa?

Read Full Post »

Ellen Niit: Maailman pysyvyys

Toimittanut Pirkko Huurto

(WSOY 1994)

Olen löytänyt kiinnostavan runoilijan. Kyseessä on virolainen v. 1928 Tallinnassa syntynyt Ellen Niit, lastenkirjailija ja lastenkirjallisuuden tutkija. Niitin puoliso oli virolainen tunnettu kirjailija Jaan Kross, josta olen kyllä kuullut. Miksi en hänen runoilevasta vaimostaan?

Maailman pysyvyyson suomennoskokoelma, joka sisältää Niitin runoja 40-luvulta 90-luvulle. Mukaan mahtuu monenlaista, pitkää (mitallistakin) ja aivan pikkuruista runoa. Käännöstyöhön on osallistunut liuta suomentajia, runoilijoita itsekin. Mielenkiintoisella tavalla eräästä runosta (Linnuvoolija 1964) on kirjassa luettavana kaksi eri suomennosta. Toinen Kirsi Kunnaksen käsialaa (Linnunmuovaaja) ja toinen Elvi Sinervon (Linnuntekijä) . Miten erilaisia sävyjä ne samasta runosta välittävätkään! Kieltä osaava voi tutkia myös kokoelmasta löytyvää alkuperäistä vironkielistä runoa.

Elämänkaarensa aikana Ellen Niit on kokenut Virossa ajan, jolloin ”opimme olemaan vaiti ja ajattelemaan” kuten hän alkusanoissa lukijalle kertoo. Niit sanoo runouden antaneen tasapainoa ja voimia, säkeiden salakieli auttoi häntä elämään ja etsimään suuntaa arjessa.

Säkeiden salakieli. Runous voi lohduttaa ja virvoittaa samaan tapaan kuin vaikkapa psalmit, runoutta nekin. Nykykielellä puhutaan voimaantumisesta – runous voimauttaa (täytyy sanoa että olen ollut vähän allerginen näille sanoille, mutta alan vähitellen tottua…).

Niit kirjoittaa keväästä, merestä. Luonto on runoissa hyvin läheinen, voin hyvin tuntea aistia haistaa niityt ja kivikot, voikukat saarnipuut, koko sen (menneen) maiseman josta Niit kirjoittaa.

Runoissa näkyy kaiho lapsuuteen, lapsuuden rinteille ja poluille, äiti-ikävä.

En voi olla ajattelematta sitä miten Niitin säkeet, vaikeista ajoista huolimatta, hehkuvat valoisina ja toivoa antavina. Ehkä menneinä vuosina ei mistä tahansa voinut kirjoittaa, ehkäpä vain valoisat kuvat kelpasivat, en tiedä. Kuitenkin runojen kauniit tunnelmat koskettavat. Ulkoiset voimat voivat repiä rikki, hajottaa paljon, ja silti sisin voi säilyttää rauhan, kodin sisällään.

Kodit kasvavat kodeiksi -runo jäi kertalukemalla mieleen. Olen luultavasti kuullut runon joskus jossakin, niin tutulta se tuntui. Tai sitten se vain oli saman tien ”oma”.

Runon alkusanat kuuluvat näin: ”Talo ei ole mitään./ Huone pelkkää tyhjää./ Muuta on koti.// Kodit kasvavat kodeiksi/ aikaa myöten.” Runossa kerrotaan miten kaikki tapahtuu huomaamatta, erilaisten asioiden lävitse kuten ”tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse”. Lopussa talo on muuta kuin ei-mitään. ”Myös talot juurtuvat/ ja huoneet kasvavat versoja.” Toivoa on myös tulevan suhteen: ”Myös talot varistavat siemeniä/ kun ovat kasvaneet kodeiksi.” (s. 162-163)

Pidän, todella pidän tästä runosta.

Pystyn vaivatta eläytymään myös runoon, joka alkaa näin: ”Katoavat, katoavat tyttövuosien kaukaiset päivät./ Lapseni kantavat ne kaikkialle./ Lapseni sekoittavat ne omiinsa.” Runon tunnelma on haikea mutta rauhallinen. Kauniit muistot on helppo hyvästellä, jos itsellä on turvallinen olo, jos mennyt ja tuleva näyttäytyvät mielekkäinä. Silloin muistoille voi Niitin tavoin toivottaa hyvillä mielin: ”Hyvää matkaa!” (s. 57)

Väkisinkin herää kysymyksiä. Miksi nykyisin on niin paljon hajalla oloa, sisäistä?

Mihin katoaa sisimpämme aikana jona miehittäjät eivät kaduillamme tallaa?

Miksi emme näe kauneutta? Onko meillä omat sisäiset miehittäjämme, jokaiselle omamme? Voiko sielunsa menettää, voiko sieluansa varjella?

Osa runoista kuvaa syvää ja huoletonta, kadehdittavan kaunista rakkautta. Kenelle ja kenestä runot on kirjoitettu? Jaan Krossko?

Rakkausrunoihin tummat sävyt eivät yllä, mutta esim. Lepän laulu-runossa ahdistavuus ja vaikeudet näkyvät. Vaikkapa näin: ”Olet eksyksissä,/ kieltä ja sanaa vailla./ Ja loputon raivaus/ vartoo viljelysmailla.” (s. 94) Tätä ajatusta vasten tajuaa kiitollisuuden mahdollisuudesta käyttää vapaasti oman maan omaa kieltä.

Kirjan keskivaiheen haikurunot eroavat omana kokonaisuutenaan. Oivalluksia läheltä luontoa.

Pidän myös merellisen maiseman runosta Kaipaus. Runo soi korvaan ”maskuliinisempana” kuin muu Niitin tuotanto, jonka monet aiheet ja teemat vetoavat etenkin naislukijoihin. Runo on pitkä, kaksiosainen. Heti alkuosassa nämä sanat pysäyttävät: ”sinussa huutavat mustat kuilut/ haavoina pimeyttä” . Runossa on kohta, jossa äkillinen toisto luo rytmin, joka muistuttaa aaltojen liikettä: ”Ja aalto lyö rantaan,/ ja aalto lyö rantaan,/ verkkaan/ Ja touvit kalahtavat, / ja touvit kalahtavat.// Mutta meri on tyhjä./ Mutta meri on tyhjä/ eikä aurinko/ole noussut./ (s. 39-42)

Niitin runojen maisema on ainutlaatuinen. Lukija johdatetaan menneeseen, mutta silti runojen teemat ovat ajattomia. Alan pohtia omia juuriani, omaa ”kodin rakentamista ja rakentumista”, niitä asioita, joista olen omille vanhemmilleni kiitollinen, lahjaksi saamaani kodin perintöä.

Todella tutustumisen arvoinen runokokoelma. Täytyy sanoa, että Niit nousi kertaheitolla ihailemieni runoilijoiden armoitettuun joukkoon.;)

P.S. Äideille suloista huomista!

Read Full Post »

Pilkkahintaan 70-luvulta

Käväisin kierrätyskeskuksessa. Kahdellakymmenellä sentillä irtosi 70-luvun nuori runo, toimittanut Arto Melleri (Otava 1981).

Antologiassa on mukana paljon runoilijoita, en jaksa alkaa luetella, mutta mainitsen nyt vaikka nämä: Juice Leskinen, Arja Tiainen, Tommy Tabermann ja Tuomari Nurmio.

Ajattelin jakaa kaksi kokemustani tämän kirjan äärellä.

Nro 1: Boheemeista boheemein?

Luen kirjaa näppituntumalla sieltä täältä. Yhtäkkiä pysähdyn: mitä! Runo jonka kirjoitin vihkoon nuorena, ehkä alle viisitoistavuotiaana, opettelin ulkoakin. Kuka on kirjailija?

Nimeksi paljastuu Leif Färding. Mitkään kellot eivät kilise päässäni. Turvaudun netin ihmemaahan ja löytyyhän sitä tietoa. Onpa surullinen kohtalo lahjakkaalla nuorella! Näen silmissäni seitkytlukulaisen enkelitukkaisen boheemin taiteilijanalun hurmaamassa silmillään, puhumassa ja kirjoittamassa sielukkaita, ihailun meri ympärillään, mutta kasvavat ristiriidat sisällään. Miksi elämä meni kuten meni?

Runossa, jota nuorena lausuin ääneenkin itsekseni, puhutaan laulavasta tuulesta ja ”auringosta,/ joka suutelee/lyötyjen poskia.” (s. 24) Muutaman sivun päässä Färdingin pieni runo kertoo näin kauniin ja herkän oivaltavasti hiljaisuudesta: ”vastasatanut lumi sisälläni”. (s.27 )

Färding kirjoittaa valmista runoa, sielukasta ja muodoltaan selvää. Nämä runot ovat varsin lempeitä, mutta joukkoon sopii nuorta vimmaakin: ”järkkyköön jokainen rakennus, perustuksiaan myöten ja/ kiertäkööt kaikki opit/ radoiltaan pois.” (s. 26)

Runoilija julkaisi ensimmäisen kokoelmansa kahdenkymmenen iässä ja ehti elää taiteelleen kymmenisen vuotta. Sitten nähtävästi kuluttavan elämän ongelmat (mm. huumeet, mielenterveyden ongelmat) veivät tältä suurten äärilaitojen ihmiseltä elämänhalun. Boheemiutta ihailleen lahjakkuuden elämä päättyi itsemurhaan kolmekymppisenä, vain pari vuotta tämän antologian ilmestymisen jälkeen. Miksi näille herkille älykkäille tyypeille käy näin?

Nro 2: Lapselle Rasaa

Tietenkin luen lasteni nähden paljon kirjoja. Ja tietenkin heitä (ainakin joskus) kiinnostaa minun lukemiseni. Toinen lapsista tunki syliin kun olin lukemassa tätä kirjaa. Halusin jatkaa ja ajattelin että parhaiten se onnistuu jos teen sen ääneen. Sattuipa siinä olemaan Risto Rasa sopivasti kohdalla. Pieniä veikeitä ajatelmia. Ihastuttavia luontokuvia.

”Veden partaalla/ istuu sammakko ja hieroo/ rillejä hihaan.” (s. 112) sanotaan eräässä runossa, ja lasta hekotuttaa.

Hei, nämä sopivat mainiosti lapsille!

Luimme lähes kaikki Rasan runot kirjasta. Hupailun ohella niistä löytyy myös eettistä pohdintaa aiheuttavia runoja, kuten eräs, jossa runon minä (poika) on tytön paras kaveri. Tehdään yhdessä käpylehmiä, mutta leikkien päätteeksi kotiin mennään eri teitä, ”minä muina miehinä toisten poikien joukkoon”. Eikö poikana kehtaa olla tytön kaveri julkisesti? Pahinta on silti loppu: ”Kun hän sai silmälasit,/ olin minä muiden mukana ilkkumassa.” (s. 117) Istumme lapsen kanssa molemmat vaiti, mieleeni tunkee ajatus: ei ole muuten outoa aikuistenkaan maailmassa.

Mikä ettei ”aikuisten runoja” lapsille, muutakin kuin Rasaa? Voisi harrastaa tällaista ääneen lukemista enemmänkin, toistekin. Pakkoko sitä aina on rajoittautua varta vasten lapsille kirjoitettuun?

Nyt tiedän. Kannattaa koluta kierrätyskeskuksia, kirppiksiä, hieraista rillejä hihaan ja huomata hyllyjen aarteet, ne jotka pitävät sisällään muistojen sanoja, ovia entiseen ja uuteen.

Read Full Post »

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Kirjailijan korkeakoulu

(Teos 2012)

Pikaisesti naputtelen kirjan synnyttämiä ajatuksia tähän:

Voi miten onnellinen on lapsi joka johdatetaan kirjallisuuden pariin. Voi mitkä eväät elämään, mikä etulyöntiasema, mikä rikkaus! Tästä eivät omat lapseni saa jäädä paitsi.

Kirjoittaminen on raskasta työtä. Se on ihanaa. Se on raskasta työtä.

Ovatko nämä henkilöt faktaa?

Ihanaa, kirja jota ei malta laskea käsistään. En lue vielä seuraavaa lukua. Haluan säästää sitä, pitää jäädä huomiseksi vielä.

Miksi minä en ole tee-ihminen? Niin romanttista nautiskella jasmiiniteestä, vihreästä teestä, teen lempeistä aromeista. Minä tarvitsen joka-aamuisen kitkerän kahvini. Ja päivällä lisää.

Kirjoittaminen on elämäntapa. Se vie koko elämän.

Minun pitää lukea ainakin yksi Peuran romaani. Yritin kerran esikoisteosta, en kyennyt, se vaikutti voimalliselta mutta ahdistavalta. Luen jonkun toisen. Mutta en välipalana. Peuran kirjoitustapa ei anna siihen oikeutta.

Pahastuiko kirjailija, kun häneltä kysyttiin, että miksi hän kirjoittaa ahdistuneista ihmisistä, kun ei itse ole lainkaan samanlainen? Ehkä pahastui. Eikö sellaista saa kysyä? Tiedän, että kirjailija ei ole yhtä kuin tekstinsä, kyseessähän on fiktio. Mutta sittenkin, kirjoittaminen on henkilökohtaista. Tämä aihe kiinnostaa (tuskin olen ainoa) (raivostuttavaako?).

Pitäisi venytellä useammin. Peura joogaa, minulle käy vanhanaikainen perusvenyttely. Kiitos tästä inspiraatiosta!

Kunnioitan tätä rehellisyyttä (onko tämä rehellistä), uskon että on.

Kiitos nettikritiikistä. Osui ja upposi. Herätti pohtimaan omaa käyttäytymistä. Riippuvuutta.

Minustakin on vaikeaa luetella lempikirjailijoita, arvottaa nyt erilaisia ja ihania kirjoja johonkin järjestykseen. Olen joskus yrittänyt omaa listausta , siihen tuli tietenkin standardinomaisesti jotain tunnettuja klassikoita: aika tylsää. Eihän listasta mitenkään voi tehdä rehellistä, ei siksi että teeskentelisi, vaan koska tehtävä vain on mahdoton. Mikä mitenkin on vaikuttanut? Mikä milloinkin on ihastuttanut. Toisaalta muiden listaukset saattavat inspiroida. Pohjimmiltani en itse ole listaihminen.

Huomaan että kirjailijan työskentelytapa on antaumuksellinen. Mutta miten niin keskeneräinen? Tämäkään kirja ei sitä ole, vaan loppujen lopuksi hyvinkin mietitty kokonaisuus. Ihanne siis? Olla antaumuksella keskeneräinen, sallia se itselle? Se on vaikeaa, kuten Peura osoittaa kertoessaan suorituskeskeisyydestään. Mutta hän sallii itselleen keskeneräisyyden uskaltaessaan avautua esim. kateuden tunteista. Rohkeutta.

Kuolla ”selkä suorana”, mikä mielikuva!

Jokaisessa meissä asuu pieni kirjailija :). Oma blogikirjoittamiseni syntyi halusta olla kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa. Molemmat kiinnostavat, mutta en tiedä mitä niillä teen, mihin niitä käyttäisin. Sitäkään en tiedä, mihin suuntaan tämä blogi kehittyy. Lukukokemusten jakaminen ja kirja-arviot tulevat olemaan pohja, mutta en usko, että jaksan ”pedanttia” juonen kuvausta yms., ehkä kirja toimii vain pohjana omille mietteilleni. Mitähän kirjaa lukematon kirjoituksista sitten saa? No, katsotaan. Haluan pitää sormet liikkeellä. Peuran kirja pohtii kaikkea kirjoittamiseen liittyvää hirvittävän syväluotaavalla tavalla eli

jos harrastat kirjoittamista, jos haaveilet siitä – tämä on kirja sinulle.

Read Full Post »

Mitä essee tarkoittaa?

(Savukeidas 2012)

Otetaan nyt tuntumaa tähänkin lajiin.

Sain käsiini runoilijanakin tunnetun Johanna Venhon toimittaman kirjasen, jonka luin hykerrellen. Kirjassa on Venhon saatesanojen lisäksi kirjoitukset (esseet) seitsemältä kirjoittajalta, jotka jokainen lähestyvät aihetta eri tavoin, omin äänenpainoin.

Kettu, joka käy kuseksimassa puiden juurelle eikä oikein tiedä minne on menossa.

Tämä on yksi kirjan tarjoama maukas kuva esseestä, piirtäjänään Kuisma Korhonen. Sama tekijä kirjoittaa perinteisen asiakirjoittamisen johdanto-käsittely-lopetus –kaavasta, ja saa pohtimaan, miten esseekirjoittaminen poikkeaakaan tästä. Korhosen mukaan ”essee on yhtä vanha kuin ihmisen halu jakaa ajatuksia” (s. 32). Miten me jaamme ajatuksia? Rönsyillen, mielleyhtymin, silti jonkinlaisen logiikan säilyttäen, dialogissa. Onko esseessä siis kyse kirjoittamisen tavasta, jossa ”lukijalle jätetty oivaltamisen vaiva ja riemu ovat yhtä tärkeitä kuin esitetyt argumentit” (s. 36)? Korhosen oma essee on kaunis, humaanilla kädenjäljellä esiin taiottu. Erään valaistumishetken tarjoaa se huomio, ettei esseen tarvitse olla vihainen, essee voi nousta myös surusta ja hämmennyksestä.

Bodil Lindforsin esseessä eräs seikka kolahtaa henkilökohtaisesti. Ruoskinta epävarmoja kirjoittajia kohtaan osuu maaliinsa: ”Tuskin mikään on ärsyttävämpää kuin lukea kehnoja artikkeleita joissa kieli mitätöi itseään” (s.63) Kirjoittajaa ärsyttävät myös mm. hurmioituneet huudahdukset sekoitettuna retorisiin kysymyksiin ja superlatiiveihin.

Apua, lempisanojani ovat ehkä, kenties, myös, voi olla ja mahdollisesti, Bodilin varmasti inhoamia kaikki. Minähän mitätöin kieltäni jatkuvasti. Retorinen epävarmuus on toinen minäni, olen toisaalta ja toisaalta -ihminen niin puheessani kuin kirjoituksessanikin. Sitä en arvannutkaan miten sellainen voi oikeasti ärsyttää. Yritän siis opetella pois… ainakin vähäsen 😉 Pohjimmiltani tiedän, että kokonaan en piirteestä pääse, onhan se myös osa persoonallisuuttani.

Lukeminen edeltää kirjoittamista. Monille kirjoittaminen on ollut luonteva jatko lukuharrastukselle. Esseen kirjoittamista on vaikea ajatella ilman lukemista. Maaria Pääjärvi kirjoittaa: ”Essee on ehkä syvemmin lukemisen kuin kirjoittavan inspiraation laji.” (s.108)

Tommi Melender mainitsee joitakin teoksia mm. Camus`n Putoaminen ja Kunderan Kuolemattomuus. Yhtäkään hänen mainitsemistaan opuksista en ole lukenut, mutta nyt kiinnostaa kyllä. Melender sanoo, että tällaisten kirjojen voima perustuu siihen, että ”ne ovat romaaneiksi naamioitua esseistiikkaa” (s. 99)

Pääjärvi nostaa esiin Italo Calvinon ja mm. hänen teoksensa Jos talviyönä matkamies . Muistan aloittaneeni kirjaa viime syksynä, enhän voinut jättää kirjaston hyllyyn niin kaunisnimistä kirjaa. Mutta tunnustettava on: en päässyt loppuun, kirjan ote ei pitänyt. Haluaisin yrittää uudestaan, sillä jos Pääjärveä on uskominen, Calvino kirjoittaa juuri esseistisesti, kevyesti. Pääjärvi sanoo: ”Miellän Calvinon esseistinä, ehkä kaunokirjallisimmasta päästä, mutta hänen työnsä on usein esseen ytimissä: näen sen yrityksinä, koetteluna, siis kokeena.” (s. 112)

Ennakkomielle voi helpottaa lukemista. Jos tiedän lukevani ”koetta”, osaan suhtautua koko lukemisen prosessiin sen mukaisesti. Tietenkin tiesin viime syksynä Calvinoon tarttuessani, ettei seurustelukohde ole mikään perinteinen tavis, ja kuitenkin kävi kuten kävi. Mutta. Toinen yritys voi tuottaa tulosta. Niin on tapahtunut ennenkin.

Olenko lukenut esseitä? Enpä en, ainakaan tietoisesti. Mieleeni tulee C.S. Lewisin Ilon yllättämä, mutta en nyt ajan takaa saa mieleen, oliko kirja varsinaisesti esseemuotoinen (googlaan: hengellinen omaelämäkerta). Luin kirjaa eräänä kuumana kesänä kerrostalon pesutuvassa pyykkikoneen jyristessä korvani juuressa. Paljon en kirjasta muista, mutta yllättyneisyyden (iloisesti) nyt kuitenkin. Merete Mazzarellan kirjoja voisi kai myös nimittää esseemäisiksi. Niitä olen lukenut. Romaaniksi naamioitua esseistiikkaa on kenties sittenkin tullut luettua.

Kirjan lukemisen myötä alan nähdä esseen tilkkutyö-kontekstissa. Itsehän en tilkkutöitä osaa tehdä, mutta vierestä seuranneena tiedän, että se homma vaatii osaamista, jopa erittäinkin tarkkaa kättä ja silmää. Työ voi näyttää väriroiskaisulta, jonkun mielestä kyhäelmältä, mutta kauempaa katsottuna loistelias kuvio hahmottuu esiin.

Essee on monipuolinen laji. Mitä essee tarkoittaa? – kirja piirtää siitä kuvaa rajalla ja matkalla olemisen lajina, Virpi Hämeen-Anttila puhuu sivuun astumisen taiteesta (s.9 ). Naisia Hämeen-Anttila kaipaa kirjoittajiksi, ja mikä ettei, jos tippaleipäaivoväittämä pitää paikkansa, naiset ovat kuin luodut tähän lajiin.

Hyvä että tällainen kirja on kirjoitettu. Esseismi ja runous ovat aivan turhaan tärkeillyn pimennossa, aivan kuin jokamiehen oikeus ei koskisi niitä lainkaan. Niitä sanotaan haastaviksi lajeiksi, mutta sitähän kirjoittaminen aina on. Ja toisaalta, jokainen joka osaa kirjoittaa, voi ja saa kirjoittaa. Olen kysynyt itseltäni runoilun suhteen: jos 2-vuotias keksii runon ja 5-6-vuotias kirjoittaa sellaisen, eikö äitikin voi ja saa omiaan kokeilla. Onneksi avuksi saa hyviä oppaita kuten esimerkiksi Tommi Parkon Kirjoita runo!: opas aloittelevalle runoilijalle. Nyt en pidä mahdottomana kokeilla esseetäkään, mutta luulen kuitenkin aloittavani niiden lukemisesta. Sitä paitsi ne tärkeältä vaikuttavat Michel de Montaignen esseet ovat lukematta.

Olisi minulla ollut enemmänkin asiaa tämän asian tiimoilta, mutta en jaksa paneutua, kun pukkaa hulabalookiirettä täksi kuukaudeksi. Olen tauoilla ahminut Maria Peuran kirjaa Antaumuksella keskeneräinen. Siitä ainakin postaan (lyhyesti) jatkossa…ja olen kyllä lukenut ihania Ellen Niitin runoja…mutta ajan ja fiiliksen mukaan mennään.

Read Full Post »