Kirjailijan korkeakoulu
(Teos 2012)
Pikaisesti naputtelen kirjan synnyttämiä ajatuksia tähän:
Voi miten onnellinen on lapsi joka johdatetaan kirjallisuuden pariin. Voi mitkä eväät elämään, mikä etulyöntiasema, mikä rikkaus! Tästä eivät omat lapseni saa jäädä paitsi.
Kirjoittaminen on raskasta työtä. Se on ihanaa. Se on raskasta työtä.
Ovatko nämä henkilöt faktaa?
Ihanaa, kirja jota ei malta laskea käsistään. En lue vielä seuraavaa lukua. Haluan säästää sitä, pitää jäädä huomiseksi vielä.
Miksi minä en ole tee-ihminen? Niin romanttista nautiskella jasmiiniteestä, vihreästä teestä, teen lempeistä aromeista. Minä tarvitsen joka-aamuisen kitkerän kahvini. Ja päivällä lisää.
Kirjoittaminen on elämäntapa. Se vie koko elämän.
Minun pitää lukea ainakin yksi Peuran romaani. Yritin kerran esikoisteosta, en kyennyt, se vaikutti voimalliselta mutta ahdistavalta. Luen jonkun toisen. Mutta en välipalana. Peuran kirjoitustapa ei anna siihen oikeutta.
Pahastuiko kirjailija, kun häneltä kysyttiin, että miksi hän kirjoittaa ahdistuneista ihmisistä, kun ei itse ole lainkaan samanlainen? Ehkä pahastui. Eikö sellaista saa kysyä? Tiedän, että kirjailija ei ole yhtä kuin tekstinsä, kyseessähän on fiktio. Mutta sittenkin, kirjoittaminen on henkilökohtaista. Tämä aihe kiinnostaa (tuskin olen ainoa) (raivostuttavaako?).
Pitäisi venytellä useammin. Peura joogaa, minulle käy vanhanaikainen perusvenyttely. Kiitos tästä inspiraatiosta!
Kunnioitan tätä rehellisyyttä (onko tämä rehellistä), uskon että on.
Kiitos nettikritiikistä. Osui ja upposi. Herätti pohtimaan omaa käyttäytymistä. Riippuvuutta.
Minustakin on vaikeaa luetella lempikirjailijoita, arvottaa nyt erilaisia ja ihania kirjoja johonkin järjestykseen. Olen joskus yrittänyt omaa listausta , siihen tuli tietenkin standardinomaisesti jotain tunnettuja klassikoita: aika tylsää. Eihän listasta mitenkään voi tehdä rehellistä, ei siksi että teeskentelisi, vaan koska tehtävä vain on mahdoton. Mikä mitenkin on vaikuttanut? Mikä milloinkin on ihastuttanut. Toisaalta muiden listaukset saattavat inspiroida. Pohjimmiltani en itse ole listaihminen.
Huomaan että kirjailijan työskentelytapa on antaumuksellinen. Mutta miten niin keskeneräinen? Tämäkään kirja ei sitä ole, vaan loppujen lopuksi hyvinkin mietitty kokonaisuus. Ihanne siis? Olla antaumuksella keskeneräinen, sallia se itselle? Se on vaikeaa, kuten Peura osoittaa kertoessaan suorituskeskeisyydestään. Mutta hän sallii itselleen keskeneräisyyden uskaltaessaan avautua esim. kateuden tunteista. Rohkeutta.
Kuolla ”selkä suorana”, mikä mielikuva!
Jokaisessa meissä asuu pieni kirjailija :). Oma blogikirjoittamiseni syntyi halusta olla kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmassa. Molemmat kiinnostavat, mutta en tiedä mitä niillä teen, mihin niitä käyttäisin. Sitäkään en tiedä, mihin suuntaan tämä blogi kehittyy. Lukukokemusten jakaminen ja kirja-arviot tulevat olemaan pohja, mutta en usko, että jaksan ”pedanttia” juonen kuvausta yms., ehkä kirja toimii vain pohjana omille mietteilleni. Mitähän kirjaa lukematon kirjoituksista sitten saa? No, katsotaan. Haluan pitää sormet liikkeellä. Peuran kirja pohtii kaikkea kirjoittamiseen liittyvää hirvittävän syväluotaavalla tavalla eli
jos harrastat kirjoittamista, jos haaveilet siitä – tämä on kirja sinulle.
Ruohonkortta 
Kovin samanlaisia ajatuksia ja tunteita Peuran kirja minussakin herätti! Minäkin luin sen vauhdilla, ja kirjoitin siitä vauhdilla; jopa niin vauhdilla että päätin sensuroida muutaman henkilökohtaisimman tunnustuksen blogitekstistäni jälkikäteen… 🙂 – Ja kovin samanlaisia ajatuksia sinulla on myös blogikirjoittamisesta kuin itsellänikin. Siitä toinen hymiö!
Jollain lailla Peuran kirja on niin ”ryöppymäinen” (vaikka onkin huolellisesti työstetty, ei mikään satunnainen purskahdus), että nyt, jo jokin aika lukemisesta, tuntuu siltä etten ihan heti tartu siihen uudestaan. Yllätyksekseni en myöskään jaksanut kuunnella Peuran haastattelua Kalle Haatasen radio-ohjelmassa (http://areena.yle.fi/audio/1334823080931), tuntui jo siltä että olen sopivan annokseni tätä pohdintaa saanut.
Parnasson arviossa kirjasta mainitaan jotain sellaista että Peura ei ole kovin analyyttinen pohdinnoissaan. Enemmän tunneihminen. On arvokasta että kaikenlaiselle pohdinnalle on tilaa.
”Ryöppymäisyys” pitää paikkansa (se sopii kyllä työpäiväkirjan luonteeseen). Siitäkin olen samaa mieltä, että analyyttisen pohdinnan sijasta tunnemaailma on tässä kirjassa etualalla. Koin (kuten siis sinäkin!), että postauksessa kirjaan piti reagoida samalla mitalla, sitä ei edes halunnut analysoida viileästi. Peura tunkee jollakin tavalla ihon alle. Tyyli voi ärsyttääkin, mutta jos kirjoittamisasiat yms. kiinnostavat, tätä lukee halulla. (Tästä taisit muuten puhua omassa postauksessasi myös.) Itse en vielä osaa sanoa, tuleeko kirjaan palattua myöhemmin. Uskon, että Peura sai tämän kirjan myötä uusia lukijoita teoksilleen, itsekin aion vakaasti kokeilla mitä pidän hänen romaaneistaan. Ja lasten avulla testaan Mimmi Moun runoja.
Jotain ryöppymäisyyttä oli myös postauksessasi. En ole halunnut lukea Peuran On rakkauten ääretön -kirjaa sen aiheen vuoksi, mutta kirjailija on kyllä kiinnostanut, tähän pitää tarttua. Postauksestasi voin myös huomata hivenen samoja ajatuksia, ja varsinkin alkulauseestasi olen täysin samaa mieltä.
Lue ihmeessä tämä kirja, uskallan kyllä suositella, sillä tästä on niin moneksi!