Käväisin kierrätyskeskuksessa. Kahdellakymmenellä sentillä irtosi 70-luvun nuori runo, toimittanut Arto Melleri (Otava 1981).
Antologiassa on mukana paljon runoilijoita, en jaksa alkaa luetella, mutta mainitsen nyt vaikka nämä: Juice Leskinen, Arja Tiainen, Tommy Tabermann ja Tuomari Nurmio.
Ajattelin jakaa kaksi kokemustani tämän kirjan äärellä.
Nro 1: Boheemeista boheemein?
Luen kirjaa näppituntumalla sieltä täältä. Yhtäkkiä pysähdyn: mitä! Runo jonka kirjoitin vihkoon nuorena, ehkä alle viisitoistavuotiaana, opettelin ulkoakin. Kuka on kirjailija?
Nimeksi paljastuu Leif Färding. Mitkään kellot eivät kilise päässäni. Turvaudun netin ihmemaahan ja löytyyhän sitä tietoa. Onpa surullinen kohtalo lahjakkaalla nuorella! Näen silmissäni seitkytlukulaisen enkelitukkaisen boheemin taiteilijanalun hurmaamassa silmillään, puhumassa ja kirjoittamassa sielukkaita, ihailun meri ympärillään, mutta kasvavat ristiriidat sisällään. Miksi elämä meni kuten meni?
Runossa, jota nuorena lausuin ääneenkin itsekseni, puhutaan laulavasta tuulesta ja ”auringosta,/ joka suutelee/lyötyjen poskia.” (s. 24) Muutaman sivun päässä Färdingin pieni runo kertoo näin kauniin ja herkän oivaltavasti hiljaisuudesta: ”vastasatanut lumi sisälläni”. (s.27 )
Färding kirjoittaa valmista runoa, sielukasta ja muodoltaan selvää. Nämä runot ovat varsin lempeitä, mutta joukkoon sopii nuorta vimmaakin: ”järkkyköön jokainen rakennus, perustuksiaan myöten ja/ kiertäkööt kaikki opit/ radoiltaan pois.” (s. 26)
Runoilija julkaisi ensimmäisen kokoelmansa kahdenkymmenen iässä ja ehti elää taiteelleen kymmenisen vuotta. Sitten nähtävästi kuluttavan elämän ongelmat (mm. huumeet, mielenterveyden ongelmat) veivät tältä suurten äärilaitojen ihmiseltä elämänhalun. Boheemiutta ihailleen lahjakkuuden elämä päättyi itsemurhaan kolmekymppisenä, vain pari vuotta tämän antologian ilmestymisen jälkeen. Miksi näille herkille älykkäille tyypeille käy näin?
Nro 2: Lapselle Rasaa
Tietenkin luen lasteni nähden paljon kirjoja. Ja tietenkin heitä (ainakin joskus) kiinnostaa minun lukemiseni. Toinen lapsista tunki syliin kun olin lukemassa tätä kirjaa. Halusin jatkaa ja ajattelin että parhaiten se onnistuu jos teen sen ääneen. Sattuipa siinä olemaan Risto Rasa sopivasti kohdalla. Pieniä veikeitä ajatelmia. Ihastuttavia luontokuvia.
”Veden partaalla/ istuu sammakko ja hieroo/ rillejä hihaan.” (s. 112) sanotaan eräässä runossa, ja lasta hekotuttaa.
Hei, nämä sopivat mainiosti lapsille!
Luimme lähes kaikki Rasan runot kirjasta. Hupailun ohella niistä löytyy myös eettistä pohdintaa aiheuttavia runoja, kuten eräs, jossa runon minä (poika) on tytön paras kaveri. Tehdään yhdessä käpylehmiä, mutta leikkien päätteeksi kotiin mennään eri teitä, ”minä muina miehinä toisten poikien joukkoon”. Eikö poikana kehtaa olla tytön kaveri julkisesti? Pahinta on silti loppu: ”Kun hän sai silmälasit,/ olin minä muiden mukana ilkkumassa.” (s. 117) Istumme lapsen kanssa molemmat vaiti, mieleeni tunkee ajatus: ei ole muuten outoa aikuistenkaan maailmassa.
Mikä ettei ”aikuisten runoja” lapsille, muutakin kuin Rasaa? Voisi harrastaa tällaista ääneen lukemista enemmänkin, toistekin. Pakkoko sitä aina on rajoittautua varta vasten lapsille kirjoitettuun?
Nyt tiedän. Kannattaa koluta kierrätyskeskuksia, kirppiksiä, hieraista rillejä hihaan ja huomata hyllyjen aarteet, ne jotka pitävät sisällään muistojen sanoja, ovia entiseen ja uuteen.
Ruohonkortta 
Risto Rasan runoista on innostunut Jenni, joka pitää blogia Lily-lehdessä, sen blogin osoite on http://www.lily.fi/palsta/koko-lailla-kirjallisesti.
Minä tunnen niitä runoja aika vähän, mutta ne mitkä tunnen kyllä vaikuttavat sellaisilta koko perheen runoilta. Minun lapsuudessani isäni ja äitini lausuivat ääneen aika paljon runoja. Varsinkin Lauri Pohjanpäältä löytyy eläinrunoja, jotka ovat niin asetelmallisia, että ne ymmärtää ihan pienikin lapsi – omakohtaisesti tiedän. Oikeastaan arvostan runoissa ymmärrettävyyttä. Minusta runo on ajatusleikki, johon lukija voi mennä mukaan ja ikäänkuin testata jotain sekä itsessään että runossa.
Meidän lapsia varten hankittiin jossain vaiheessa Suomen lasten runotar, jossa on aikuisellekin paljon hyvää luettavaa. Kirjaa taitaa löytyä myös nimellä Pikku Pegasos? Vai lienevätkö ne jotenkin erilaisia, en tiedä.
Isäsi ja äitisi tekivät hyvin, sait runoevästä mukaasi.
Runo on ajatusleikki, jolla voi testata jotain itsessään – tuohan on mainio ajatus. Minä liittäisin siihen mukaan tunnelman, runo on ajatusleikki ja tunnelma (kuin outo tai tuttu maisema), joihin voi mennä mukaaan ja testata jotain itsessään ja runossa. Jos ajattelisin runoa vain ymmärrettävyyden kannalta, kadottaisi se erään tärkeän ominaiusuuden, nimittäin mysteeriulottuvuuden. Minusta sekin on tärkeää runossa.
Ehkä minä vain en ole niin mystinen mies…? heh-heh…