Toimittanut Pirkko Huurto
(WSOY 1994)
Olen löytänyt kiinnostavan runoilijan. Kyseessä on virolainen v. 1928 Tallinnassa syntynyt Ellen Niit, lastenkirjailija ja lastenkirjallisuuden tutkija. Niitin puoliso oli virolainen tunnettu kirjailija Jaan Kross, josta olen kyllä kuullut. Miksi en hänen runoilevasta vaimostaan?
Maailman pysyvyyson suomennoskokoelma, joka sisältää Niitin runoja 40-luvulta 90-luvulle. Mukaan mahtuu monenlaista, pitkää (mitallistakin) ja aivan pikkuruista runoa. Käännöstyöhön on osallistunut liuta suomentajia, runoilijoita itsekin. Mielenkiintoisella tavalla eräästä runosta (Linnuvoolija 1964) on kirjassa luettavana kaksi eri suomennosta. Toinen Kirsi Kunnaksen käsialaa (Linnunmuovaaja) ja toinen Elvi Sinervon (Linnuntekijä) . Miten erilaisia sävyjä ne samasta runosta välittävätkään! Kieltä osaava voi tutkia myös kokoelmasta löytyvää alkuperäistä vironkielistä runoa.
Elämänkaarensa aikana Ellen Niit on kokenut Virossa ajan, jolloin ”opimme olemaan vaiti ja ajattelemaan” kuten hän alkusanoissa lukijalle kertoo. Niit sanoo runouden antaneen tasapainoa ja voimia, säkeiden salakieli auttoi häntä elämään ja etsimään suuntaa arjessa.
Säkeiden salakieli. Runous voi lohduttaa ja virvoittaa samaan tapaan kuin vaikkapa psalmit, runoutta nekin. Nykykielellä puhutaan voimaantumisesta – runous voimauttaa (täytyy sanoa että olen ollut vähän allerginen näille sanoille, mutta alan vähitellen tottua…).
Niit kirjoittaa keväästä, merestä. Luonto on runoissa hyvin läheinen, voin hyvin tuntea aistia haistaa niityt ja kivikot, voikukat saarnipuut, koko sen (menneen) maiseman josta Niit kirjoittaa.
Runoissa näkyy kaiho lapsuuteen, lapsuuden rinteille ja poluille, äiti-ikävä.
En voi olla ajattelematta sitä miten Niitin säkeet, vaikeista ajoista huolimatta, hehkuvat valoisina ja toivoa antavina. Ehkä menneinä vuosina ei mistä tahansa voinut kirjoittaa, ehkäpä vain valoisat kuvat kelpasivat, en tiedä. Kuitenkin runojen kauniit tunnelmat koskettavat. Ulkoiset voimat voivat repiä rikki, hajottaa paljon, ja silti sisin voi säilyttää rauhan, kodin sisällään.
Kodit kasvavat kodeiksi -runo jäi kertalukemalla mieleen. Olen luultavasti kuullut runon joskus jossakin, niin tutulta se tuntui. Tai sitten se vain oli saman tien ”oma”.
Runon alkusanat kuuluvat näin: ”Talo ei ole mitään./ Huone pelkkää tyhjää./ Muuta on koti.// Kodit kasvavat kodeiksi/ aikaa myöten.” Runossa kerrotaan miten kaikki tapahtuu huomaamatta, erilaisten asioiden lävitse kuten ”tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse”. Lopussa talo on muuta kuin ei-mitään. ”Myös talot juurtuvat/ ja huoneet kasvavat versoja.” Toivoa on myös tulevan suhteen: ”Myös talot varistavat siemeniä/ kun ovat kasvaneet kodeiksi.” (s. 162-163)
Pidän, todella pidän tästä runosta.
Pystyn vaivatta eläytymään myös runoon, joka alkaa näin: ”Katoavat, katoavat tyttövuosien kaukaiset päivät./ Lapseni kantavat ne kaikkialle./ Lapseni sekoittavat ne omiinsa.” Runon tunnelma on haikea mutta rauhallinen. Kauniit muistot on helppo hyvästellä, jos itsellä on turvallinen olo, jos mennyt ja tuleva näyttäytyvät mielekkäinä. Silloin muistoille voi Niitin tavoin toivottaa hyvillä mielin: ”Hyvää matkaa!” (s. 57)
Väkisinkin herää kysymyksiä. Miksi nykyisin on niin paljon hajalla oloa, sisäistä?
Mihin katoaa sisimpämme aikana jona miehittäjät eivät kaduillamme tallaa?
Miksi emme näe kauneutta? Onko meillä omat sisäiset miehittäjämme, jokaiselle omamme? Voiko sielunsa menettää, voiko sieluansa varjella?
Osa runoista kuvaa syvää ja huoletonta, kadehdittavan kaunista rakkautta. Kenelle ja kenestä runot on kirjoitettu? Jaan Krossko?
Rakkausrunoihin tummat sävyt eivät yllä, mutta esim. Lepän laulu-runossa ahdistavuus ja vaikeudet näkyvät. Vaikkapa näin: ”Olet eksyksissä,/ kieltä ja sanaa vailla./ Ja loputon raivaus/ vartoo viljelysmailla.” (s. 94) Tätä ajatusta vasten tajuaa kiitollisuuden mahdollisuudesta käyttää vapaasti oman maan omaa kieltä.
Kirjan keskivaiheen haikurunot eroavat omana kokonaisuutenaan. Oivalluksia läheltä luontoa.
Pidän myös merellisen maiseman runosta Kaipaus. Runo soi korvaan ”maskuliinisempana” kuin muu Niitin tuotanto, jonka monet aiheet ja teemat vetoavat etenkin naislukijoihin. Runo on pitkä, kaksiosainen. Heti alkuosassa nämä sanat pysäyttävät: ”sinussa huutavat mustat kuilut/ haavoina pimeyttä” . Runossa on kohta, jossa äkillinen toisto luo rytmin, joka muistuttaa aaltojen liikettä: ”Ja aalto lyö rantaan,/ ja aalto lyö rantaan,/ verkkaan/ Ja touvit kalahtavat, / ja touvit kalahtavat.// Mutta meri on tyhjä./ Mutta meri on tyhjä/ eikä aurinko/ole noussut./ (s. 39-42)
Niitin runojen maisema on ainutlaatuinen. Lukija johdatetaan menneeseen, mutta silti runojen teemat ovat ajattomia. Alan pohtia omia juuriani, omaa ”kodin rakentamista ja rakentumista”, niitä asioita, joista olen omille vanhemmilleni kiitollinen, lahjaksi saamaani kodin perintöä.
Todella tutustumisen arvoinen runokokoelma. Täytyy sanoa, että Niit nousi kertaheitolla ihailemieni runoilijoiden armoitettuun joukkoon.;)
P.S. Äideille suloista huomista!
Ruohonkortta 
Ellen Niit, nimikin kuulostaa runolta.
Olen lukenut muutaman puolalaisen kirjan sosialismin ajoilta. Kyllä niissä kirjoissa kirjailijat ovat usein pyrkineet piilottamaan kritiikin minne ovat saaneet sen suosiolla mahtumaan. Voi olla että tämä Niit on yrittänyt pitää yllä toivoa keskittymällä kauneuden luomiseen?
En tunne mitään noista runoista, mutta olen kuullut, että Virossa odotettiin pitkään toisen maailmansodan jälkeen ”valkeaa laivaa”, joka toisi vapauden takaisin. Sellainenkin ajatus tulee mieleen tuosta Kaipaus-runosta.
Alkusanoissa lukijalle Niit sanoo: ” Me vaikenimme ja koetimme kurkottaa juurillamme maahan ja kulttuuriin, josta meidät oli irrotettu.” Varmasti tämä liittyy myös toivon ylläpitämiseen, ja kauneutta Niit kyllä onnistui luomaan.
Kaipaus-runon lopussa puhutaan ennemminkin merille lähtemisestä kuin sieltä palaamisesta, siinä mielessä valkea laiva ei istu runoon. Nämä mahdolliset viittaukset ovat aina kiinnostavia, samoin ovat lukijassa syntyvät mielleyhtymät!
Joo, wikipediassa sanottiinkin, että se valkea laiva tarkoittaa virolaisessa mytologiassa laivaa, jolla matkustetaan parempaan valtakuntaan. Siitä oli joskus tv-ohjelma, jonka ohjelmatiedot löytyvät vieläkin netistä. Ohjelmassa puhutaan nimenomaan saarenmaalaisten uskomuksesta. Muistin sikäli vähän väärin, mutta mikäs sen hauskempaa!
Hei, kiitos tästä. Kun luin kirjan, hänestä tuli heti minulle tärkeä. Runot olivat tutunoloisia, niiden maailmaan solahti vaivattomasti. Toivon, että runoja käännetään lisää.