Älä elämää pelkää

En tiedä teistä muista, mutta minulla on kausia, jolloin eläminen, pelkkä oleminen, tuntuu epävarmalta ja ahdistavalta, pelottavaltakin.

Tekee mieli olla itsekseen, lueskella ja mietiskellä rauhassa, antaa sielun olla hiljaa.

Tällöin alan miettiä Kaarlo Sarkian runon alkua.

”Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä”.

Käskymuotoon verhotut lohduttajasanat luovat uskoa tulevaan, vaikka runo selvästi osoittaa, miten elämä on lyhyt ja kuolema aina lähellä.

”On kuoleman portti aina avoin”.

Musiikki on lohduttajista antoisin. Monella se toimii olkapäänä siinä missä innoittajanakin. Toiset myöntävät reilusti, ylpeästikin, olevansa musiikista riippuvaisia. Kotona, työmatkoilla, lenkkipoluilla – heillä musiikki soi taukoamatta jostakin tuutista tai korvanapista.

Itse olen tässä suhteessa jotenkin oppimaton. En osaa aina varauksetta antautua musiikin viemäksi, ehkä en haluakaan, sillä musiikkia ei voi pysäyttää, se on toisen ohjaamaa ja määräämää. Minulle on jätetty pelkkä vastaanottajan rooli, se(kö) se ahdistaa.

Saatan puhua pötyäkin. Sarkian runokin soi mielessä nimenomaan musiikin avittamana Petri Laaksosen melodialla, Laaksosen itsensä laulamana. Nuorempana kuulin laulun lukemattomia kertoja, ja vaikka nyt vanhempana en ole enää vuosiin törmännyt sävellykseen eikä sitä omastakaan musiikkihyllystä löydy, huomaan, että jälki on pysyvä. Nyt voin lauleskella runoa itsekseni. Pysäyttää kun tahdon niin. Mietiskellä. Palata ensimmäisiin sanoihin, juuri niin monta kertaa kuin tarpeen on.

Älä elämää pelkää. Älä pelkää. Elämää älä pelkää. Sen kauneutta älä kiellä.

Älä pelkää.

P.S. Suomalaisen runoilijan ja runosuomentajan, ”suomalaiseksi Apolloksi” kutsutun Kaarlo Sarkian (1902-1945) runo Älä elämää pelkää on kokoelmasta Unen kaivo (1936 ).

P.P.S. Myös Kaj Chydenius on säveltänyt samaisen runon.

Advertisement

Read Full Post »

Bernhard Schlink: Neuvoton sukupolvi

WSOY 2001

Alkuteos Liebesfluchten

Suom. Oili Suominen

Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on saavuttanut mainetta romaanillaan Lukija,joka käsitteli natsihallinnon jälkeistä aikaa ja erästä oikeudenkäyntiä. Olen lukenut kirjan,  nähnyt siitä tehdyn elokuvan ja pitänyt kohtuullisen paljon molemmista.

Natsiajan varjot kummittelevat myös lukemissani Neuvottoman sukupolvenseitsemässä kertomuksessa. Kirjan henkilöiden kautta pohditaan mm. sitä, miltä tuntuu saksalaisena kantaa historian taakkaa harteillaan. Miten uusi sukupolvi kokee aiemman sukupolven virheet? Miten erilaisten kulttuurien kasvatit, kuten juutalainen tyttö ja saksalainen poika, onnistuvat suhteessaan? Entä mitä mieltä on muu perhe ja suku? Vaikka kulttuurin ja historian kysymykset ovat aktiivisesti läsnä, on samalla kyse kaikille yhteisistä vuorovaikutuksen ja rakkauden kysymyksistä. Kykenevätkö ihmiset kohtaamaan toisiaan? Miten pitkälle rakkaus kantaa?

Schlink kirjoittaa tavallisen ihmisen äänellä, inhimillisyydestä käsin. Toisaalta kertomusten henkilöiden lähtökohdat ovat varsin ”kulturellit” (kuten olivat Lukijassakin). Tässä mielessä tavallisuus ei ehkä ole paras sanavalinta. Näissä tarinoissa välejään eivät selvittele tavisduunaripariskunnat, vaan himpun verran ylemmän sosiaaliluokan ihmiset. Heidän suuhunsa on sitten kirjoitettu oppineita keskusteluita kulttuurien kohtaamisesta.

Luin kirjan osissa. Ulkoilutin sitä mukanani leikkipuistoreissuilla, ja kun lapset uppoutuivat härveleihin tai hiekkakasan saloihin, minä keskityin Schlinkin kertomuksiin saksalaisten arkkitehtien ja shakinpelaajien rakastamisen vaikeudesta.

Alkupuolen kertomukset (novellit siis, kai) ovat kirjan parasta antia. Schlinkillä on taito tehdä tarinoistaan elämänmakuisia. Konstailematon kieli rullaa eteenpäin varmana ja ilman koukeroita. Tarinoista hehkuu ydin, jonka ympärille jännite on saatu kiertymään. Kuvatessaan arkisia ihmissuhteita Schlink porautuu pintaa syvemmälle ihmisten vuorovaikutuksen taakse, näkemään ja osoittamaan ihmisen määriteltyjä ja määrittelemättömiä kipupisteitä. Kirjailija on tarinan punoja, hän saa lukijan otteeseen.

Pääosin Schlinkin luomat maailmat vaikuttavat täysin mahdollisilta ja eläviltä. Tosin esimerkiksi kertomuksessa Sokeripapuja tapahtumat karkaavat sellaisiin maanisen kaikkivoipuuden sfääreihin (mies pyörittää kolmea perhettä kunnes jättää kaiken ja alkaa munkiksi), että uskottavuus mielestäni kärsii. Myös kirjan kieli tuntuu paikka paikoin kömpelöltä, jonkinlainen hienosyisyys tuntuu puuttuvan, ja se häiritsee jonkin verran.

Loppupuolen kertomukset ovat heikompia, keskeneräisempiä kuin alkuosan vaikuttavammat yksilöt. Kaikki loppuratkaisutkaan eivät saa minulta kiitosta, liian usein jää tunne siitä, että kirjoittajalta on puhti loppunut ja tarinaa ei ole jaksettu miettiä loppuun asti kunnolla. Toisaalta näin avoimet ratkaisut voi tulkita ihmisten vuorovaikutuksen hämmentävyyteen ja arvaamattomuuteen sopiviksi – joskus sitä vain kävellään tilanteista ulos, kun asioiden käsitteleminen ylittää käsityskyvyn tai kun jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Mitä kirja minulle opetti?

Oppineisuus ja sivistys eivät säästä rakkausongelmilta. Vuorovaikutus, kohtaaminen, niin parisuhteissa kuin kulttuurisestikin, näyttää olevan hankala teko. Schlink ei tarjoile pikaratkaisuja. Hän vain auttaa näkemään miten hukassa ihmiset useimmiten ovat.

Read Full Post »

Maxence Fermine: LUMI

Otava 2005

Suomennos Annikki Suni

Ranskankielinen alkuteos Neige, 1999

Kirjailija Maxence Ferminen nimi ei ole minulle tuttu. Olen kirjastossa ”nuorten aikuisten” hyllyllä ja hypistelen käsissäni Ferminen romaania Lumi. Pienen kirjan kansi on vaalea. Siihen on punaisella painettu suurikokoinen kirjainmerkki, (kanji?). Takakannesta löytyy kaksi kaunista sanaa: haiku ja lumi. Kirja putoaa kirjastokassiini. Kotona keitän kupillisen teetä, mustaa kylläkin.

Romaani on todella äärimmäisen lyhyt, ranskalaisen v. 1968 syntyneen tekijänsä esikoinen. Sivuja on reilut sata, mutta tyhjää valkoista tilaa on joka sivusta puolet, välillä ylikin. Vaikutelma on kevyt ja sopii hyvin lumesta kertovaan kirjaan.

Lumen kieli on tiivistä ja pelkistettyä. Haluaako kirjoittaja kunnioittaa vai jäljitellä haiku-runoutta kirjoittaessaan näin? Pyrkiikö hän näennäiseen yksinkertaisuuteen?

Tarinan päähenkilö on seitsemäntoistavuotias Yuko Akita, joka haluaa runoilijaksi. Yuko osaa kirjoittaa, ihmeellisen kauniisti. Nuorukaisella on elämässään vain kaksi kiinnostusta: haiku ja lumi. Nämä kaksi hän pyrkii yhdistämään. Tulos on ylistys valkoisuudelle, mutta valintaa eivät kaikki ymmärrä. Nuorta runoilijaa kannustetaan etsimään muutakin kuin toivottoman valkoista. Häntä opastetaan kysymään neuvoa kaikkien taiteiden mestarilta Sosekilta, jonka oppiin Yuko päättääkin lähteä.

Romaani vie alkuun minut täysin mukaansa. Nautin siitä, että teksti on niin pelkistettyä, tuntuu, että tiiviys puhuttelee, koen lukemisen, miten sen parhaiten sanoisin – puhdistavana. Jossakin vaiheessa lukemista käy kuitenkin niin, että Lumen ote minuun alkaa katkoa. En tiedä, johtuuko se minusta vai lipsuuko kirjailijan kieli kehnompaan suuntaan, yhtäkkiä tiivis muoto alkaa tuntua väkinäiseltä ja turhankin yksinkertaiselta. Ja sitten, hups vaan, kirja onkin jo lopussa.

Pidänkö tarinasta? Sekä että. Elementit ovat kauniita, mukaan on saatu jännitettä ja eroottistakin vivahdetta. Ehkä hieman jää sellainen maku, että leikitellään syvällisellä kirjallisuudella, vaikka pontimena on viihdytys. Jotakin turhan laskelmoitua tässä kirjassa on, ehkä siitä syystä Lumi ei lumoa. Mutta ei minua harmita, että löysin ja luin Ferminen kirjan. Ei tämän romaanimuotoisen pienen sadun lukemisesta mitään haittaakaan ollut.

Suosittelisin kirjaa niille kaunokaipuisille, jotka eivät ole tottuneita lukemaan paljon ja jotka kavahtavat pitkien lauseiden paksuja opuksia. Nuorille? Kyllä, heillekin.

P.S. On erään ”haikuilevan” kirjablogistin syytä, että kirjastoreissullani kiinnitin huomioni haikuista kertovaan romaaniin. (kiitosta vaan ketjukolaaja).

P.P.S. Tämän kotimaiseen keskikesään sopivan kirjan myötä toivottelen hyvää juhannusta kaikille lukijoille 😉

Read Full Post »

Kaksi naista, kaksi kokoelmaa (Liehu vs. Meriluoto)

Runorintamalla on ollut hiljaista, joten ammennetaan nyt kerralla kahdesta kokoelmasta. Nuoruuden runoihastukseltani Rakel Liehulta (s. 1939) luen kokoelman Minä hengitän sinulle (Kirjapaja, 2010), johon on koottu Liehun runoja seitsemästä aiemmasta kokoelmasta. Runojen teemaksi on löytynyt rakkaus.

Toinen nainen on minulle uusi tuttavuus, Aila Meriluoto (s. 1924). Hän nousi 22-vuotiaana Suomessa runotaivaalle esikoiskokoelmallaan Lasimaalaus. Moni tuntee hänet myös päiväkirjateksteistä esim. Vaarallista kokea, Päiväkirja vuosilta 1953-1975. Oma tutustumiskohteeni on Meriluodon viimeisin runokokoelma Tämä täyteys, tämä paino (WSOY, 2011).

Naiset ovat runoilleet suurin piirtein saman verran (ts. paljon) ja molemmat ovat runoilun lisäksi tehneet muutakin kirjallisuuden saralla. Palkintojakin on ropissut. Selvästikin nämä naiset ovat hyvin monialaisia kirjailijoita.

Mistä heidän runonsa nyt puhuvat minulle? Millaisen cocktailin he kirjoillaan tarjoilevat?

Aloitan Liehusta. Kauniita runoja. Kuin rönsyävää murattia. Lukukokemus kevenee aina kun vieraiden runojen joukosta eteen putkahtaa tuttu hahmo, kukannuppu vihreässä. Monet suosikeistani löytyvät tästä kokoelmasta, kuten medaljonki-runo ja se missä vapistaan läheisyydestä. Suru ja lumi -runoa, josta mainitsin edellisessä Liehu-postauksessani, ei harmikseni löydy.

Liehu kirjoittaa herkästi mutta kiihkeästi. Kun toisaalla esiintyy aikuisten välinen rakkaus ”Sinulla on jo avaruuden hopeaa ohimoillasi. / Mutta suusi on yhtä vahva,/ yhtä kuuma./” (s. 90) toisaalla ihaillaan nukkuvan lapsen suloisuutta, rauhaa hänen kasvoillaan: ”Levollisesti hän nukkuu, vielä ei ole yö satuttanut häntä.” (s. 29) Liehun runoissa rakkaudesta voi löytää myös hengellisen ulottuvuuden. Tulkintavaraa tosin on jätetty, runot voivat puhutella joko hengelliseen tai maalliseen liittyvinä. Selväksi tulee, oli kyse lapsista, aikuisista tai taivaallisista, että ”Rakkaus on suurin hämmästys.” (s. 63)

Ihailen suuresti sitä, miten Liehu käyttää kauniita sanoja, jotka kuitenkin kätkevät taakseen jotakin suurempaa ”ja suuret kurjet lentävät / haavaisen viljapellon yli;/ ilman että ne valituksesta tietävät/ ne huutavat raskaasti yli maan./ Hyönteisen raajat jäykistyvät,/ veri jo nousee pihlajan/ kylmenneisiin lehtiin. (s. 16) Taustalta vyöryy esiin väkeviä voimia. Aina on jotakin suurempaa kuin sanat tässä.

Osa runoista on minulle vaikeammin luettavia, kokeilevampia kenties. Ne tuovat mieleen klassisen musiikin, jota vasta opettelen kuuntelemaan. Päätän, etten anna vaikeuden hämätä. Ei runoudessa aina ole pakkokaan ymmärtää. Lukea voi myös sydämellään. Kuin tueksi ajatukselleni vastaan tulee runo, jossa sanotaan: ”Niin sydän näkee aina/ järjen ulottumattomiin.” (s. 64)

Aila Meriluodon runot eivät ole avautuneet minulle, vaikken niihin koskaan ole kunnolla perehtynytkään. Tämä ajatus mielessäni ryhdyn lukemaan uutta kokoelmaa.

Kohtaamattomuuden tunnelma säilyy ensimmäiset kymmenisen sivua. Miksi en pääse runoihin käsiksi? Tarttumapinta on kadoksissa. Enkö vain ole samalla aallonpituudella tai jotain?

Sitten Meriluoto yllättäen puhuttelee minua suoraan lukijana:

”Luet minua, hajamielisenä, tympääntyneenä. Onpa mietoa.”

Mitä? Kertooko tämä minusta! Miten kirjoittaja voi tietää? Runo jatkuu yhtä pysäyttävänä:

”Tai äkkiä luet itseäsi.”

Totta totisesti, niin teen, mutta mistä runoilija SEN voi TIETÄÄ? Uskomatonta!? Viimeisten sanojen myötä olen täysin myyty:

”Minä haastan sinut kaikin aistein./ Tervetuloa.” (s. 23)

Minun on pakko aloittaa uudella asenteella. Keskityn ja löydän punaisen langan. Tajuan vasta nyt senkin, että runot on kirjoitettu viime vuosina (2006-2010), eivät ne ole kooste varhaisemmasta tuotannosta kuten olen virheellisesti olettanut (Liehun vanavedessä kai). Hitaasti minulla menee jakeluun: luen tässä siis kokeneen runoilijan ja ikääntyneen naisen elämäntuntoja. Skarppausta nyt.

Kun hallussani on lukukoodi, pääsen vihdoin sisälle runojen maailmaan. Ikään kuin runot paranisivat samassa tahdissa. Henkilökohtainen ote säilyy, Meriluoto puhuttelee rohkeasti lukijaansa. Pidän tyylistä.

Pidän runojen asenteesta ikääntymiseen. Pää pystyssä. Eteenpäin. Eräässä runossa kerrotaan pitkään eläneistä naisista, jotka rakastuvat ”Minkä me sille voimme,/ elämä ei ikinä lakkaa./ Me emme ikinä lakkaa, elämme vain./ Häikäilemättä.” (s. 53)

Miltä tuntuu elämä, jos muistikin alkaa pätkiä? Näitä sanoituksia tarvitaan. Seuraavasta siteerauspätkästä ainakin loppuosa on tuttua tunnetta:  ”Kaikenlaista oppii,/ kun oppimiskyky on lakannut.// Muisti hupenee/ juuri kun on muistoja täynnä./ Omituista./ Hassua./ Elämä on vitsi./ Eikä sitten kuitenkaan viitsi nauraa./// Se on niin syvää komiikkaa.” (s. 11)

Erään runon nimi on Feminismi. Siinä on hienosti kuvattu tilannetta, jossa neljä miestä puhuu ja nainen myötäilee. Lopussa on kuitenkin toivoa muutoksesta. 😉

Jos vertaan näiden kahden naisen runoja ja runokieltä, tulee ensimmäisenä mieleen se, että Liehu rakastaa kauneutta ja pääsee syvälle. Meriluoto taas haluaa sanoa suoraan ja pääsee syvälle. Pidän Liehun runojen herkkyydestä yhtä lailla kuin Meriluodon täsmällisyydestä. Liehun kuvastossa luonto on tärkeä: kukkia, puita, erilaisia vesistöjä, auringon kirkas valo. Meriluodon kielessä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota lyhyet lauseet. Meriluoto puhuttelee lukijaa suoraan, ei piilottele uhmakkuuttaan eikä pelkää hätkähdyttää. Huumoriakin löytyy. Rakkaudestakin saattaa lyhyt sana riittää: ”Rakkaus on irti./ Varokaa.” (s. 30) Liehu on epäsuorempi. Hän esittää kysymyksiä, antaa viitteitä ja jättää lukijansa pohtimaan. Molempien runokieli on kiihkeää.

Lukukokemukseni osoittaa sen, että ennakkomielteet ja –odotukset vaikuttavat lukemiseen. Onneksi ylittämisen mahdollisuus on olemassa, avautuminen vain ei onnistu ilman kunnollista perehtymistä. Koen löytäneeni polun Meriluodon runomaailmaan. Mielelläni lukisin häneltä muitakin runoja, jotta voisin samalla testata pitävätkö arvioni runokielestä paikkansa. Kiinnostavaa olisi lukea Meriluodon päiväkirjoja, samoin kuin Liehun romaani Helene Schjerfbeckistä. Liehu jatkaa yhtenä suosikeistani.

Mahtavaa, että meillä on Suomessa näin upeita runoilijoita. Yllytän tutustumaan.

P.S. Taas blogi(sti) löytää itsensä teksteistä eikä voi olla esittelemättä:

”Kellumassa kuin pisarat ruohonkorressa” (Liehu, Rakel: Minä hengitän sinulle, Kirjapaja 2010) ”Mistä tuli tämä kimallus/ kuin aamukaste ruohonkorsissa? (Meriluoto, Aila: Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011)

Read Full Post »

Tito Colliander: Armahda meitä

(Weilin+Göös 1976)

Ruotsinkielinen alkuteos Förbarma dig ilmestyi 1939

 

” – Missä – on – sinun – haavasi, hän sanoi.” (s. 121)

Suomenruotsalaisen Tito Collianderin (1904-1989) tyylissä kirjoittaa on jotakin syvän inhimillistä. Hän luo kirjansa tapahtumat ja ihmisten mielenliikkeet eläviksi, koskettaviksi. Pohjavire pysyttelee psykologisfilosofisessa elämän tarkastelussa. Hienoa kirjallisuutta! Jos kirjoittaisin itse proosaa, en panisi pahitteeksi kirjoittaa Tito Collianderin tavoin.  🙂

Armahda meitä katselee maailmaa pienen pojan, Magnuksen, näkökulmasta. Poika nököttää aitiopaikalla Agda-tädin osto- ja myyntiliikkeen nurkassa tarkkaillen ympäristöään. Aikuiset ovat kirjavaa porukkaa. Myyntitavaroiden ja asiakkaiden seassa pyörivät vanha venäläisukko Robkin ja herkkä Rudolf-setä, jonka mielenterveys horjuu ja jota muut varovat hermostuttamasta. Myös pojan oma isä vierailee liikkeessä säännöllisesti.

Colliander tavoittaa kauniisti lapsen tarkkanäköisyyden. Aikuiset usein unohtavat lasten olemassaolon, mutta lapsilla on korvat ja silmät. Magnusta pidetään erilaisena, hänellä on esimerkiksi vaikeuksia oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta hiljaista tietoa hänellä on, sillä hän aistii maailmaa ja huomaa asioita, joita aikuiset eivät aina huomaa. Poika näkee teeskentelyn taakse. Hänestä on hämmentävää se, miten kaikki tapahtuu piilossa, lähes huomaamatta.

”Mitään ei voinut nähdä. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui jossakin sisäpuolella, pimeässä… Mutta kuitenkin juuri nyt ja tässä, taukoamatta!” (s. 9-10)

Edellisessä, kuten kirjan muissa samantyylisissä lauseissa, näen yhteyksiä Bo Carpelanin tekstiin, vaikkapa nyt kirjaan Lapsuus. Eräässä kohdassa taas Colliander kirjoittaa näin:

”Kaikki oli nurinpäin. — hänkin oli nurinpäin, niin kuin hänellä olisi ollut takissa nurja puoli päällä… Eikä vain takissa, ei, kaikessa oli nurja puoli päällä —” (s. 111)

Nurinpäin-ajattelu jatkuu pidempäänkin, mutten viitsi kirjoittaa koko juoksutusta. Arvatkaapa mikä kotimainen klassikko minulle tästä tulee mieleen? Kenellä oli unipuku nurinpäin? Aivan niin. Se juuri. Orpotyttö ihmisten ihmemaailmassa.

Armelias Agda-täti

Magnuksesta huolta pitävää Agda-tätiä en voi olla ihastelematta. Siinä on ihminen, joka ei  h i k e e n n y pikkuasioista vaan osaa suhtauta asioihin järkevästi, turhia dramatisoimatta.

Agdalla riittää sydäntä jopa ukko Robkinille, joka vetelehtii kaupassa ja mielellään esittelee keskivartalonsa arpeutunutta haavaa asiakkaille ja kerjää rahaa tai tupakkaa. Agdalta irtoaa kolikko tai pari. Hän tarjoaa yösijan ja kantaa juopuneen miehen turvaan ulkoa jäätymästä. ”Te on armelias ihminen ” Robkin sanoo Agdalle, ”minä tietää, te on aina kauhean kiltti – kauhean, kauhean kiltti.” (s. 15)

Agdalla on sydän paikallaan. Häneltä löytyy konstailematonta auttamishalua ja –kykyä. Löytyykö meiltä? Olemme aika tottuneita siihen, että asiat hoidetaan yhteiskunnan taholta. Aika on nyt toinen. Auttaminen saattaa yllättäen tarkoittaa jopa rikollisuuden kannattamista, kuten Suomessa on viime aikoina paheksuen huomattu.

Nytkö saa siis l u v a n  k a n s s a sulkea sydämensä?

Pidän agdamaista asennettahienona, tavoiteltavanakin. Toivoisin, että edes joskus myös minulta löytyisi sydäntä ja kykyä antaa omastani. Monestikaan ei löydy. Mutta joskus minultakin voidaan pyytää armahdusta. Toisessa hetkessä huomaan tarvitsevani armahdusta itse.

Eikö meistä jokainen tarvitse?

Selvennykseksi vielä: en kannusta kaikkia kantamaan kesän tainnuttamia puliukkoja kotiinsa yöksi. Elämä kyllä tarjoaa mahdollisuuksia luovaan auttamiseen, tahtoa vain kysytään.

Agda herättelee toisellakin tavalla. Hän herättelee meitä, jotka aina etsimme s y y l l i s t ä elämän joka asiaan. On vaikea saada rauhaa ennen kuin tietää ketä syyttää vastoinkäymisistä.

” jos kukka lakastuu, niin ketä siitä pitää syyttää? Pitääkö syyttää puuta, kun se on kasvanut niin korkeaksi että kukka jää sen varjoon, vai multaako, kun se on liian laihaa, vai taivasta, kun se ei anna sadetta? Vai pitääkö peräti syyttää kukkaa itseään, kun se on valinnut niin huonon alustan – vai tuulta, kun se kuljetti siemenen niin onnettomaan paikkaan? No – ketä pitäisi syyttää? Ettei vain isää Jumalaa? Mutta siihen minulla ei totisesti ole halua. ” (s. 95)

Onko olemassa tilanteita, joissa on vain parempi…antaa olla?

Ajattomuuden tuntu

Uskonnolliset pohdiskelut olivat tärkeitä Pietarissa syntyneelle Tito Collianderille. Hän oli ortodoksi ja ikonimaalari ja käynyt myös ortodoksisen pappisseminaarin. Lappeenrannan kirjaston Etelä-Karjala-aineistosta löydän infoa kirjailijasta, myös sen tiedon, jonka mukaan Colliander ajatteli kaunokirjallisen työn haittaavan uskonnollista kehittymistään. Niinpä 50-luvulla Tito omistautui teologisille tutkimuksilleen. En tiedä mitä hän tällä saralla sai aikaiseksi, mutta ainakin hänen luomansa kaunokirjallisuus on lukemassani romaanissa puhuttelevaa. Olen joskus vuosia sitten lukenut häneltä jonkun muun teoksen. Todennäköisesti se oli jokin seitsenosaisesta omaelämäkerrallisesta muistelmasarjasta. Vaikka yksityiskohdat ovat kadonneet muististani, sen sentään muistan, että pidin kovasti kirjan tunnelmasta. Tito Collianderin nimi jäi mieleen. Ajattelin, että vielä joskus hänen kirjoihinsa palaan. Ja nyt sen tein. Muistelmasarjan haluan ehdottomasti lukea. Sen osien nimet ovat Lapsuuteni huvilat, Aarnikotka, Nuoruuden sillat, Kahdet kasvot, Kohtaaminen, Lähellä ja Ateria. Sarja on ilmestynyt vuosina 1964-1973. Se kertoo Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomen puolelle päätyneen emigrantin elämästä ja uskonnollisesta hapuilusta eri kulttuurien välissä (tämä kuvaus löytyi Wikipediasta).

Historialliset aiheet eivät ole kuuluneet lempilukemistooni, mutta huomaan yhä enemmän kiinnostuvani ”juurille menemisestä”. Normaalia kehitystä keski-ikäistyvälle? Omien juurien lisäksi muidenkin taustat kiinnostavat. Mistä ihmiset ovat tulleet? Mitä heidän historiaansa liittyy? Miksi joku kirjailija kirjoittaa kuten kirjoittaa? Ehkä Collianderin muistelmasarja antaa vastauksia näihin kysymyksiin. Ehkä pääsen maistamaan tuokioita toisesta ajasta, aistimaan ajan henkeä. Välittyisikö sieltä myös jonkinlainen ajattomuus…tätä kirjoittaessani alan äkkiä vahvasti epäillä, että aiemmin lukemani kirja on sarjan ensimmäinen osa Lapsuuteni huvilatja että kirja todellakin huokui tuota mystistä ajattomuuden tuntua…pitäisi kyllä tarkistaa asia..

Mutta niistä haavoista vielä.

” – Ja luuletko sinä, ettei minulla ole arpea?”(s.119)

”Jokaisella on haavansa ja arpensa!” (s. 121)

Missä ja mikä on sinun haavasi, arpesi?

Read Full Post »

Emily Brontë: Humiseva harju

(WSOY 2006 )

Englanninkielinen alkuteos Wuthering Heights (1847)

Voi Ellisbellis minkä teit. Nummien synkkämielinen rakkaustarina ei täysin vakuuttanut. Kesti kirjan puoliväliin saakka ennen kuin lämpenin. Siihen saakka luin huokaillen, en lukemisen ihanuutta vaan r a s i t t a v u u t t a.

Syitä on useita. Kirja pakotti kylpemään riuduttavissa tunteissa. Henkilöiden intohimoisia keskusteluja käytiin sivukaupalla.  Tunteiden osoittaminen ei ollut siirappista vaan pursuavan rajua. Paatoksellinen dialogi hengästytti, kunnes alkoi puuduttaa. Tunnedialogi jäi ulkokohtaiseksi siksikin, että en vain kokenut keskustelua uskottavaksi. Tunnustan lukeneeni osia kirjasta välinpitämättömänä ja tietoisen huolimattomasti. Minua kummastutti ristiriita väkevän hulluuteen vivahtavan intohimon ja englantilaisen hienostuneisuuden välillä. Eriskummallista. Synkkää. Liian kiihkeää. Liian äärimmäistä. Mutta kenties juuri tämä saa monet rakastamaan tätä kirjaa.

”Älä kiduta minua, kohta olen yhtä hullu kuin sinäkin”, mies huusi, väänsi päänsä vapaaksi ja kiristeli hampaitaan. Viileän sivustakatsojan silmissä nuo kaksi olivat outo ja pelottava näky. (s. 183)

Puolessa välissä kirja mielestäni muuttui. Huutomerkkidialogin osuus väheni. Nyt kerronta tavoitti minut. En hutiloinut enää lukiessani, vaan aidosti syvennyin tarinaan. Vaikutti siltä, että loppua kohden henkilöhahmot saivat lisää uskottavuutta. Kirjailija onnistui sittenkin luomaan teokseensa väkevän, jopa todentuntuisen henkilögallerian. Toisaalta tämä kritiikki on esitettävä: minua huvittaa se tapa, jolla ihmisiä luonnehditaan ensivaikutelman perusteella: nopeita, äkkiseltään tarkkanäköisiä, mutta liian lopullisen tuntuisia johtopäätöksiä luonteesta ja taipumuksista.

Teoksen rakenne ja kerrontaratkaisut saavat kokonaisuutena minulta kiitosta, niissä oli tosin epämääräisyyttä, mutta ei liikaa.

Lopputapahtumat ovat valoisia. Niistä löytyy kontrasti muuten läpi kirjan kulkevalle mustalle, mielen syövereistä nousevalle melkein sadistiselle juonteelle, joka kirjassa on voitolla. Jos aloitat kirjan, lue se loppuun asti. Muuten mielikuvasi kirjasta jää kenties virheelliseen intohimomoodiin. Intohimo säilyy kyllä viimeisille sivuille saakka, mutta saa rinnalleen muitakin sävyjä.

Nimenä Humiseva harju kuulostaa kauniilta. Romaania ei kuitenkaan kannata erehtyä luulemaan hampaattomaksi lemmentarinaksi. Se on raju, ahdistavan kiihkeä kertomus sairaalloisesta pakkomielteestä. Kertooko se lainkaan rakkaudesta? Eräänlainen tutkielma ihmisluonnosta tämäkin. En yhtään ihmettele, että kirja kiehtoo elokuvien tekijöitä. Nykyinen pahuudesta viehättynyt elokuvakerronta tuskin voi olla innostumatta kirjan tunnelmista. Kirjan perusteella täytyy sanoa, että elokuvaversiot eivät kiinnosta. Luulen osaavani jo etukäteen kuvitella mihin ohjaajat ovat panostaneet luodakseen ihmisiä viihdyttävää esteettistä kauhuromantiikkaa.

P. S. Kirjailija Emily Brontë kirjoitti romaaninsa salanimellä Ellis Bell.

P.P.S. Kirjoittaessaan Humisevaa harjua kirjailija samaan aikaan hoiti alkoholi- ja huumeriippuvaista veljeään. Mielenkiintoista, etenkin ajatellen kirjan miespäähenkilöä…

Read Full Post »

George Orwell: Eläinten vallankumous

(WSOY pokkari 2010)

Englanninkielinen alkuteos Animal Farm (1945)

 

Vihreässä kannessa polleva sika seisoo kahdella jalalla ja irvistää. Tai nauraa.

Kirjan luettuaan sitä vain huudahtaa spontaanisti: Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea! Orwellin kirja kannattaa lukea. Pitää lukea. On luettava. Lue sinäkin!

Miksi?

Kirja osoittaa kaunokirjallisuuden voiman. Sen miten kaunokirjallisuus toimii. Miten yksinkertainen tarina voi yltää mittaamattomiin syvyyksiin luotaamaan ihmisen toimintaa ja aivoituksia.

Kirja on lyhyt. Se on selkeän yksinkertainen kertomus siitä miten eläimet kyllästyvät juopottelevaan isäntäänsä ja ottavat maatilan haltuunsa. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Vallanhimo huimaa sikoja. He sanovat olevansa maatilan aivot. Muut eläimet raatavat peltotöissä, mutta sikojen mukaan aivotyö se vasta rankkaa onkin. Yhdessä laaditut sopimukset alkavat yksi kerrallaan muuntua. Vähintäänkin niihin keksitään lisäyksiä, jotka sallivat vapauksia uusille vallanpitäjille, eläimistä älykkäimmille.

Kirjan takakannen mukaan Orwellin tarina irvailee totalitarismia ja perustuu tekijänsä ideologiseen pettymykseen. Mielestäni sen satiiri iskee suoraan neuvostoelämää kohtaan (löytyy Lenin, Stalin jne.). Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa sitä on vaadittu kiellettäväksi kommunisminmyönteisyyden vuoksi. Kirjan yhtenä innoittajana on toiminut Espanjan sisällissotaan liittyvät riidat. Poliittisia yhteyksiä jokainen löytää kuten haluaa, ja siitähän hyvän kirjallisuuden tunteekin, että se antaa aineksia moneen. Kirjallisuutta hyödynnetään omiin tarpeisiin. Hyvään ja valitettavasti myös pahaan.

Kyseessä on faabeli. Se tarkoittaa eläinsadun muotoon puettua kertomusta ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ennen lukemista minulla oli pieni epäilys mielessäni: kuinkahan kiinnostavaa on lukea eläimistä, jotka puhuvat ja toimivat ihmisten tavoin. Eihän sellainen ole oikein uskottavaakaan. Sitä paitsi en pitänyt lapsenakaan eläinsaduista… Aika lailla epäilykset hävisivät lukemisen myötä, sillä tarina imaisi maailmaansa. Välillä, vain välillä, heräsin ihmettelemään, että mitenkähän eläin sorkkineen ja räpylöineen selviää vaikkapa nauhojen sitomisesta, lehmien lypsämisestä ja tuulimyllyn rakennustöistä.

Musta valkoiseksi, valkoinen mustaksi

Puheella on k ä s i t t ä m ä t ö n kyky muuttaa maailma halutun kaltaiseksi. Joillakin tämä taito on hallussaan. Vinku, eräs possuista, on puhetaidon mestari. Se pystyy muuttamaan mustan valkoiseksi. Vingun toimintaa seuratessa alan etsiä yhtymäkohtia niin politiikkaan kuin mainosmaailmaankin. Luetaankohan Eläinten vallankumousta viestintää opettavissa oppilaitoksissa? Syytä olisi (enkä nyt tarkoita/toivo sitä, että Vingun toiminnasta otettaisiin varsinaisesti mallia..).

Puu tunnetaan hedelmistään. Hyvä puu tekee hyvää hedelmää, huono puu huonoa. Nämä Raamatustakin löytyvät ajatukset alkavat kiertää mielessäni Orwellin kirjaa lukiessani. Jos eläimet olisivat possun hienojen sanojen takaa osanneet katsoa toiminnan todellisia hedelmiä, he ehkä olisivat tajunneet tulleensa huijatuiksi. Mutta taitavasti asetetut sanat sokaisevat. Puheen avulla asiat saadaan näyttämään paremmilta kuin ne oikeasti ovat. Huvituksia (kirjassa kulkueita ja juhlia) järjestämällä saadaan mieliala pidettyä korkealla.

Oikeastaan minulle syntyy vaikutelma: jos jotakin asiaa pitää valtavasti vakuutella ja selitellä, voi alkaa miettiä, mikähän tässä on mätää… Puheella luodaan maailmaa, mutta sen takaa löytyy aina toiminta. Millaista tämä toiminta on? Millaisia ovat tulokset? Joskus on hyvä laittaa korvat tukkoon ja tarkastella maailmaa ilman ääntä. Mitä näkyy?

Kirjoitin, että teos osoittaa kaunokirjallisuuden voiman. Haluan tehdä tarkennuksen. Voima on tarinassa, ja kyse Orwellin taidosta käyttää allegoriaa. Teos on hyvin kirjoitettu, mutta sen sanataide ei ole revittelevää tai huikaisevan esteettistä. Tarkoitan nyt kielen tasoa. Tiedon ja moraalin puolella kirjan ansiot ovat kiistattomat. Klassikkoainesta.

P.S. Faabeli kirjallisuuden lajina alkoi muuten kiinnostaa uudella tavalla. Aisopoksen faabeleista näyttää ilmestyneen kooste v. 2010 Jari Tammen suomentamana ja valikoimana (Pikku-Idis). Faabelit eivät ole lapsille suunnattuja eläinsatuja. Niiden maailma ei ole sadun tapaan hyvä, eikä niissä oikeus voita. Faabelit kenties puhuttelevat epäoikeudenmukaisuudellaan ja kyynisyydellään. Orwellin versiossa vallanhalu jyrää. Heikot pysyvät heikkoina, ahneet pärjäävät.

Mitäpä tässä muuta voisi sanoa: ihminen on ihmiselle… sika.

Read Full Post »

Sanna-Mari Pirkola: YLIVIESKA

(Kustannusosakeyhtiö Avain ja Sanna-Mari Pirkola, 2006)

 

Kylläpä pikkupaikkakunnat voivat traumatisoida.

Tämä on pääajatukseni lukiessani Pirkolan runo- ja valokuvateosta. Kirja herättää mielikuvan harmaasta, masentavasta paikkakunnasta. Värin ja kauneuden puutostila leimaa ylivieskalaista maisemaa ja ihmistä.

Olemisen perusta on järkevyys, järjestys ja käytännöllisyys. Kauneus on silkkaa turhuutta. ”Kunnon ihmiset leikkaavat aidat geometrisiksi/ Ei siksi että se olisi kaunista,/ vaan koska se on oikein/ ja kyseenalaistuksen tuolla puolen./”

Teoksen valokuvat korostavat rakennusten viivasuoria linjoja, kovia kulmia, samean luotaantyöntäviä seiniä ja raskaana lepäävää taivasta kaiken yllä.

Pahin erehdys pikkupaikkakunnalla Ylivieskassa on luulla olevansa jotain. ”Mikä luulee olevansa,/sekin,/tuokin,/ hänkin,/ sinäkin, / nekin, varsinkin ne/ luulla olevansa, pahin erehdys, kohtalokas, häpeällinen erehdys.”

Kirjan takakansi lupaa, että teoksen tummia sävyjä läpäisee lämmin huumori. Tunnistan humoristiset piirteet, mutta en näe niitä erityisen lämminsävyisinä. Huumori on yhdessä nauramista, ironia taas ulkopuolelta nauramista. Pirkolan teoksesta en aisti yhteenkuuluvuutta, saati paikkakuntaylpeyttä, siksi sen huumorikin jää kylmäksi.

Takakansi puhuu myös pienen pohjoisen paikkakunnan ytimeen sukeltamisesta. Mikä ihmeen ydin?

Kritisoin sitä, että paikkakunta olisi ”tarinaton taajama” ja että ”ylivieskalaisen todellinen sielunmaisema on silmänkantamattomiin asfaltoitu maa”. Mikään olemassa oleva ei ole tarinaton, ja todellista sielunmaisemaa ei toinen voi koskaan tietää, mielipiteitä voi toki olla.

Ehkä postauksen lukija on jo huomannut, että olen provosoitunut ja ärsyyntynyt lukemastani. Jokin minussa herää puolustamaan pikkupaikkakuntia. Pelkkää kritiikkiä paikkakuntaa kohtaan? Eikö muka pisaraakaan kauneutta jaettavaksi, kerrottavaksi? Pakkohan sitäkin on olla. (Mutta sitähän ei kenenkään ole pakko kirjaansa ottaa mukaan…)

Teosta on mielenkiintoista pohtia taiteen olemuksen kautta. Heijastaako Ylivieska-teos jotain? Mitä teos puolestaan tuottaa?

Paikat ja paikkojen ilmapiirit ovat erilaisia. Tiedän miltä tuntuu kokea itsensä ulkopuoliseksi. Tunnistan joidenkin paikkojen kodikkuuden, intuitiivisen hyvänolontunteen jossakin aluksi vieraassakin ympäristössä.

Paikat vaikuttavat meissä, muovaavat meitä. Yhdentekeviä ne eivät ole.

Runominälle Ylivieska ei vaikuta olevan koti, se on ”pienenemisen paikkakunta”. Lukijana näen teoksen ahdistavuuskokemuksen tulkkina.

Pyyhkeitä on nyt annettu. On kiitoksen aika: Pirkola sanoittaa rohkeasti ja voimallisesti pikkukaupungissa asuvan angstia. Uskon, että nämä kuvat, sanat ja tunnetilat voi moni (vaikkapa etelään paennut) tunnistaa ja jakaa.

Moni kokee tukehtuvansa pikkupaikkakunnille. Vasta uudessa ympäristössä tulee tunne mahdollisuudesta ”kasvaa itsekseen”.

P.S. Tuli mieleen, että Heli Slungan runoissa on myös kuvattu pohjoiseen ja pikkupaikkakuntalaisuuteen liittyviä tuntoja. Tosin Slungan runoista löytyy muistaakseni karuuden lisäksi myös jonkinlaista pohjoiseen ja omaan paikkaan liittyvää ylpeyttä.

P.P.S. Tulkinta tämäkin: Ylivieska kuin Suomi suuren maailman silmin.

Read Full Post »

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

(Tammi 2009)

Saksankielinen alkuteos ilmestyi v.1986.

Huh, lyhyitä virkkeitä kirja täynnä. Kuivaa?

Kirjan selailu saa melkein luopumaan lukusuunnitelmasta, mutta sitten ajattelen: tässä on nyt ollut kiirusten tähden lukutaukoa aivan tarpeeksi. Ja kirja on ohut. Tämän lukee vaikka sinnillä.

Herta Müllerin(s. 1953) on oltava taidokas kirjailija, onhan hän saanut kirjallisuuden Nobelinkin. Müller kuvaa teoksissaan diktatuurin aikaista elämää Romaniassa, usein saksankielisen vähemmistön näkökulmasta. Kielen tyyliä olen kuullut ylistettävän.

Täytyyhän tässä jotain olla.

Ja oikeasti olen uteliaskin. Müller on pyrkinyt luettavakseni, sillä nimi ponnahtelee silmiin joka puolelta. Tämän kirjan aika on nyt.

Kyse on mylläristä ja hänen kylänsä ihmisistä. Mylläri vaimoineen pyrkii kohti parempaa elämää, mutta maasta pois muuttaminen ei ole helppoa, ensin pitää saada passi, vaikka uhrauksin. Ihmiset ovat valmiita mihin tahansa paremman elämän toivossaan.

Tunnelmaltaan teos on ahdistava, sen maailma on absurdilla tavalla synkkä. Realismi rikkoutuu kummallisuuksiin. Tunnelma on kuin maagisesta sadusta, jota värittävät jatkuvasti läsnä oleva seksuaalisuus, epämääräiset halut ja uskonnollisuus . Kombinaatio ei oikein kiehdo minua. Jos kirja olisi ollut paksumpi, olisin jälleen luovuttanut.

Niukka kieli, jota aluksi ajattelin yksitoikkoiseksi, ei yllättäen olekaan sitä. Naiivia kieli ehkä osittain on, muttei suinkaan kömpelöä. Sanankäyttäjänä Müller on taitava, hän tekee lyhyiden virkkeiden tekstistään oudon runollista.

En kuitenkaan ole ihastunut. Ihastunut ei ole alkuunkaan oikea sana tämän kirjan suhteen. Oikeastaan minulla oli koko ajan huono olo lukiessani tätä. Hesarin arvostelussa vilahtaa sana makaaberi. Tarkistan mitä sana oikeastaan merkitsee. Tahallisen uhkaava, synkkä, jopa pelottava. Kuoleman symbolit. Müllerin kirjassa vilisee hautoihin liittyvää kuvastoa, ja muukin luonnehdinta sopii. Taidan päätyä arviossani siihen, etteivät makaaberit maailmankuvaukset ole heiniäni.

Myös Müllerin teoksen ihmiset jäävät häiritsevän vieraiksi. Heitä kuvataan ulkokohtaisesti toiminnan tasolla, mutta heidän sisimpänsä ja ajatuksensa jäävät pohjimmiltaan tunnistamattomiksi.

Jos jotain positiivista tästä löydän, kielen lisäksi siis, liittyy se kuitenkin kirjan herättämiin ajatuksiin. Kuten Ellen Niitinrunot, jotka valoisuudessaan ovat kuin toisesta äärilaidasta, alan tämänkin luettuani pohtia ”helppoa elämäämme”. Oma elämäni, kaikkien meidän nykysuomalaisten elämä, on materiaalisesti todella paljon helpompaa kuin monen muun. Mitä jos hyvinvointimme romahtaisi, oikeasti, ja olisimme pakotettuja elämään maailmassa, jossa kirjaimellisesti jok’ikinen leivänpala olisi työlästä saada, tuskallisen raadannan, sinnikkyyden, nokkeluuden, kärsivällisyyden ja ..ehkä.. petturuudenkin takana?

Möisimmekö itsemme tai läheisemme nälän takia? Säilyisivätkö hienot arvomme?

Minusta tuntuu, että Müller ei vastaisi näihin kysymyksiin kovinkaan positiivisesti. Tässä suhteessa ajattelen itsekin pessimistisesti. Jos pinnasta järkkyy, roihahtaa ihmisen vallanhimo nopeasti. Historia osoittaa sen monin tavoin.

Millainen on Müllerin maailman ihminen? Häilyväinen ja muita hyväksi käyttävä? Nöyryytys on (diktatuurissa elävän) ihmisen osa. Joka kynnelle kykenee, nauttii ja käyttää valtaansa kuten haluaa.  Koko elämän perusta on epävarmuus ja pelko, on kuin mitään kiinnekohtaa ei olisi mihinkään suuntaan. Ei ihmiseen ole luottamista -ajatus jää minulle ainakin tästä kirjasta käteen.

Humanisteille pohdittavaa siis.

P.S. Laitetaanpa loppuun “blogin nimeä kunnioittava” pätkä kirjasta:

”Windisch vetää ruohonkortta hampaiden välistä. Ruohonkorsi on kylmä. Hänen ikenensä ovat kylmät. Windisch pitää taivasta suussaan. Tuulta ja yötaivasta. Ruohonkorsi katkeaa hänen hampaittensa välissä. ” (s. 79)

Read Full Post »