Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

(Tammi 2009)

Saksankielinen alkuteos ilmestyi v.1986.

Huh, lyhyitä virkkeitä kirja täynnä. Kuivaa?

Kirjan selailu saa melkein luopumaan lukusuunnitelmasta, mutta sitten ajattelen: tässä on nyt ollut kiirusten tähden lukutaukoa aivan tarpeeksi. Ja kirja on ohut. Tämän lukee vaikka sinnillä.

Herta Müllerin(s. 1953) on oltava taidokas kirjailija, onhan hän saanut kirjallisuuden Nobelinkin. Müller kuvaa teoksissaan diktatuurin aikaista elämää Romaniassa, usein saksankielisen vähemmistön näkökulmasta. Kielen tyyliä olen kuullut ylistettävän.

Täytyyhän tässä jotain olla.

Ja oikeasti olen uteliaskin. Müller on pyrkinyt luettavakseni, sillä nimi ponnahtelee silmiin joka puolelta. Tämän kirjan aika on nyt.

Kyse on mylläristä ja hänen kylänsä ihmisistä. Mylläri vaimoineen pyrkii kohti parempaa elämää, mutta maasta pois muuttaminen ei ole helppoa, ensin pitää saada passi, vaikka uhrauksin. Ihmiset ovat valmiita mihin tahansa paremman elämän toivossaan.

Tunnelmaltaan teos on ahdistava, sen maailma on absurdilla tavalla synkkä. Realismi rikkoutuu kummallisuuksiin. Tunnelma on kuin maagisesta sadusta, jota värittävät jatkuvasti läsnä oleva seksuaalisuus, epämääräiset halut ja uskonnollisuus . Kombinaatio ei oikein kiehdo minua. Jos kirja olisi ollut paksumpi, olisin jälleen luovuttanut.

Niukka kieli, jota aluksi ajattelin yksitoikkoiseksi, ei yllättäen olekaan sitä. Naiivia kieli ehkä osittain on, muttei suinkaan kömpelöä. Sanankäyttäjänä Müller on taitava, hän tekee lyhyiden virkkeiden tekstistään oudon runollista.

En kuitenkaan ole ihastunut. Ihastunut ei ole alkuunkaan oikea sana tämän kirjan suhteen. Oikeastaan minulla oli koko ajan huono olo lukiessani tätä. Hesarin arvostelussa vilahtaa sana makaaberi. Tarkistan mitä sana oikeastaan merkitsee. Tahallisen uhkaava, synkkä, jopa pelottava. Kuoleman symbolit. Müllerin kirjassa vilisee hautoihin liittyvää kuvastoa, ja muukin luonnehdinta sopii. Taidan päätyä arviossani siihen, etteivät makaaberit maailmankuvaukset ole heiniäni.

Myös Müllerin teoksen ihmiset jäävät häiritsevän vieraiksi. Heitä kuvataan ulkokohtaisesti toiminnan tasolla, mutta heidän sisimpänsä ja ajatuksensa jäävät pohjimmiltaan tunnistamattomiksi.

Jos jotain positiivista tästä löydän, kielen lisäksi siis, liittyy se kuitenkin kirjan herättämiin ajatuksiin. Kuten Ellen Niitinrunot, jotka valoisuudessaan ovat kuin toisesta äärilaidasta, alan tämänkin luettuani pohtia ”helppoa elämäämme”. Oma elämäni, kaikkien meidän nykysuomalaisten elämä, on materiaalisesti todella paljon helpompaa kuin monen muun. Mitä jos hyvinvointimme romahtaisi, oikeasti, ja olisimme pakotettuja elämään maailmassa, jossa kirjaimellisesti jok’ikinen leivänpala olisi työlästä saada, tuskallisen raadannan, sinnikkyyden, nokkeluuden, kärsivällisyyden ja ..ehkä.. petturuudenkin takana?

Möisimmekö itsemme tai läheisemme nälän takia? Säilyisivätkö hienot arvomme?

Minusta tuntuu, että Müller ei vastaisi näihin kysymyksiin kovinkaan positiivisesti. Tässä suhteessa ajattelen itsekin pessimistisesti. Jos pinnasta järkkyy, roihahtaa ihmisen vallanhimo nopeasti. Historia osoittaa sen monin tavoin.

Millainen on Müllerin maailman ihminen? Häilyväinen ja muita hyväksi käyttävä? Nöyryytys on (diktatuurissa elävän) ihmisen osa. Joka kynnelle kykenee, nauttii ja käyttää valtaansa kuten haluaa.  Koko elämän perusta on epävarmuus ja pelko, on kuin mitään kiinnekohtaa ei olisi mihinkään suuntaan. Ei ihmiseen ole luottamista -ajatus jää minulle ainakin tästä kirjasta käteen.

Humanisteille pohdittavaa siis.

P.S. Laitetaanpa loppuun “blogin nimeä kunnioittava” pätkä kirjasta:

”Windisch vetää ruohonkortta hampaiden välistä. Ruohonkorsi on kylmä. Hänen ikenensä ovat kylmät. Windisch pitää taivasta suussaan. Tuulta ja yötaivasta. Ruohonkorsi katkeaa hänen hampaittensa välissä. ” (s. 79)

Advertisement