Maxence Fermine: LUMI

Otava 2005

Suomennos Annikki Suni

Ranskankielinen alkuteos Neige, 1999

Kirjailija Maxence Ferminen nimi ei ole minulle tuttu. Olen kirjastossa ”nuorten aikuisten” hyllyllä ja hypistelen käsissäni Ferminen romaania Lumi. Pienen kirjan kansi on vaalea. Siihen on punaisella painettu suurikokoinen kirjainmerkki, (kanji?). Takakannesta löytyy kaksi kaunista sanaa: haiku ja lumi. Kirja putoaa kirjastokassiini. Kotona keitän kupillisen teetä, mustaa kylläkin.

Romaani on todella äärimmäisen lyhyt, ranskalaisen v. 1968 syntyneen tekijänsä esikoinen. Sivuja on reilut sata, mutta tyhjää valkoista tilaa on joka sivusta puolet, välillä ylikin. Vaikutelma on kevyt ja sopii hyvin lumesta kertovaan kirjaan.

Lumen kieli on tiivistä ja pelkistettyä. Haluaako kirjoittaja kunnioittaa vai jäljitellä haiku-runoutta kirjoittaessaan näin? Pyrkiikö hän näennäiseen yksinkertaisuuteen?

Tarinan päähenkilö on seitsemäntoistavuotias Yuko Akita, joka haluaa runoilijaksi. Yuko osaa kirjoittaa, ihmeellisen kauniisti. Nuorukaisella on elämässään vain kaksi kiinnostusta: haiku ja lumi. Nämä kaksi hän pyrkii yhdistämään. Tulos on ylistys valkoisuudelle, mutta valintaa eivät kaikki ymmärrä. Nuorta runoilijaa kannustetaan etsimään muutakin kuin toivottoman valkoista. Häntä opastetaan kysymään neuvoa kaikkien taiteiden mestarilta Sosekilta, jonka oppiin Yuko päättääkin lähteä.

Romaani vie alkuun minut täysin mukaansa. Nautin siitä, että teksti on niin pelkistettyä, tuntuu, että tiiviys puhuttelee, koen lukemisen, miten sen parhaiten sanoisin – puhdistavana. Jossakin vaiheessa lukemista käy kuitenkin niin, että Lumen ote minuun alkaa katkoa. En tiedä, johtuuko se minusta vai lipsuuko kirjailijan kieli kehnompaan suuntaan, yhtäkkiä tiivis muoto alkaa tuntua väkinäiseltä ja turhankin yksinkertaiselta. Ja sitten, hups vaan, kirja onkin jo lopussa.

Pidänkö tarinasta? Sekä että. Elementit ovat kauniita, mukaan on saatu jännitettä ja eroottistakin vivahdetta. Ehkä hieman jää sellainen maku, että leikitellään syvällisellä kirjallisuudella, vaikka pontimena on viihdytys. Jotakin turhan laskelmoitua tässä kirjassa on, ehkä siitä syystä Lumi ei lumoa. Mutta ei minua harmita, että löysin ja luin Ferminen kirjan. Ei tämän romaanimuotoisen pienen sadun lukemisesta mitään haittaakaan ollut.

Suosittelisin kirjaa niille kaunokaipuisille, jotka eivät ole tottuneita lukemaan paljon ja jotka kavahtavat pitkien lauseiden paksuja opuksia. Nuorille? Kyllä, heillekin.

P.S. On erään ”haikuilevan” kirjablogistin syytä, että kirjastoreissullani kiinnitin huomioni haikuista kertovaan romaaniin. (kiitosta vaan ketjukolaaja).

P.P.S. Tämän kotimaiseen keskikesään sopivan kirjan myötä toivottelen hyvää juhannusta kaikille lukijoille 😉

Advertisement