Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina

(1902)

Hämmentävää?

Luin jokseenkin hämmentyneenä oululaislähtöisen Teuvo Pakkalan (1862-1925) tarinaa Esteri Kalmista, joka on kasvanut äidistään orpona ja janoaa kipeästi isänsä rakkautta. Kirja erosi aika tavalla vuosi sitten lukemastani Elsasta (1894), josta pidin kovin. Tämä kirja keskittyy aivan erilaisella intensiteetillä nuoren päähenkilönsä, häilyväisen mutta samalla valovoimaisen persoonan, mielenvaihteluihin ja ongelmiin.

Tylsää?

Rehellisesti sanottuna koin lukemisen välillä jopa tylsäksi. Kerronnan juoksutus oli poukkoilevaa, katkeavaa, hajanaista. Jännite ei riittänyt, tarina ei vain pitänyt otteessaan koko ajan. Kirjassa on paljon modernin tuntua, yritystä ainakin, mutta ehkä ratkaisu ei vain ollut niin onnistunut (?).

Syvällistä?

Pakkala tuntuu pohtivan kirjassaan hyvin syvällisesti olemista, olemisen järkeä. Toistuvasti hän laittaa henkilönsä ihmettelemään: mitä tämä elämä on? Mitä ovat nämä päivät? Miten voi ihminen elää? Olen v a i k u t t u n u t siitä, että kotimainen kirjailija on tarttunut näinkin abstrakteihin, syvällisiin ja suuriin teemoihin, mutta kuten sanottu, täysin vakuuttunut en ole onnistumisesta.

Teknistä?

Joku Pakkalansa tunteva lukijani ehkä ajattelee mielessään, etten nyt ymmärrä, että kyseessä on Pakkalan kerrontatekninen ratkaisu, jossa hajanaisuus kerronnassa kuvastelee hajallaan olevaa päähenkilöä tms. Taitaa tässä olla tajunnanvirtaakin (ja jossain törmäsin Pakkalan yhteydessä sanaan impressionismi) mukana.

Ehkä kyse on niistä, teknisistä rakenneratkaisuista, mutta minuun valittu tyyli ei täysin tehnyt vaikutusta (rohkeudesta kyllä pointsit). Siitä olen sittenkin kiitollinen, etten jättänyt kirjaa kesken,( houkutus oli kyllä jossain välissä suuri), sillä loppuratkaisuissa oudot langanpätkät niputtuivat saaden kirjaan sisältyvän abstraktiuden ja dramaattisuuden korostumaan – näin syntyi kokonaiskäsitykseni kirjan maailmasta. Löydän kirjan tunnelmasta yhteneväisyyksiä Canthin Salakarin loppuratkaisuihin.

Tarkkanäköisen psykologista?

Olen hämmästynyt siitä, että Pakkala on niin kiinnostunut naisen ajatuksenjuoksua kohtaan. Teuvo on paneutunut aiheeseensa. Hänellä on tarkkanäköisiä havaintoja naisihmisten elämänmenosta ja keskinäisistä suhteista. Vaikka kuka sanoisi mitä, minua alkaa tässä kohdin kiinnostaa elämäkerrallinen kirjallisuudentarkastelu. Miten on varttunut mieskirjailija, joka tarkkailee näin oivaltavan terävästi naisten sielunelämää? Myös kirjailijan kyky psykologiseen näkemiseen saa arvostukseni. Pakkala näyttää tietävän, että lapsuuden tapahtumat ja rakkauden puute vaikuttavat läpi elämän. Pisteet myös siitä, että 1900-luvun alun (mies)kirjailija pitää aihetta kertomisen arvoisena.

Intertekstuaalista?

Jännää on kaivella esiin kirjojen välisiä yhteyksiä. Vuoden sisällä olen lukenut Salakarin lisäksi myös Ahon Papin rouvan . Näissä kahdessa, samoin kuin Pienessä elämäntarinassa, parempiosaiset piipahtavat pienellä mökillä, joka sijaitsee keskellä korpea taipaleen takana. Kansanihmisten elämää on (muistaakseni) kuvattu lempeän arvostavasti jokaisessa teoksessa.

Tutkittavaa?

Pieni elämäntarina on oikeastaan omalla tavallaan aika metka kirja. Se ei lukiessa viehätä kuten Elsa tai Pakkalan novellit, mutta jättää kyllä miettimään. Mitähän tuumisin kirjasta toisella lukukerralla? Nyt kirja oli minulle pohjavireeltään liian dramaattinen (tulee mieleeni aiempi postaukseni Humisevasta harjusta). En vain pysy kärryillä näissä Ah! ja Voih! pakahduttavissa tunnelmissa . Eino Leino on kutsunut arvostelussaan kirjaa tempoilevaksi. Minusta se on kuvaavasti sanottu. Varmasti ulottuvuuksia löytyy muitakin (voisin kuvitella tämän olevan tutkijoille antoisa teos), mutta tempoilevuus on yhtä kaikki silmiinpistävää tässä teoksessa. Sellainenkin kävi mielessä, että jos/kun joku lähestyy nykypäivän kustannustoimittajaa samaan tapaan tempoilevalla käsikirjoituksella, jaksaako toimittaja lukea sen loppuun, vai lentävätkö liuskat(ja mahdollinen tuleva klassikko) parin luvun jälkeen hylättyjen pinoon otsikolla ”jännite ei säily, mielenkiinto ei pysy yllä, liian hajallaan”?

En tiedä, ehkä olen h u o l i m a t o n lukija, mutta tämän kirjan juonessa ei aina ollut helppo pysyä. Kuka teki mitä? Kenelle tapahtui mitä? En tiedä pystyisinkö lukemani jälkeen vastaamaan näihin kysymyksiin. Pakkala ei turhia selittele, hän antaa tarinansa katkeilla kuten tahtoo, hän tuntuu luottavan lukijaansa, ehkä liikaakin?

Esterien kesä?

Pienen nettiselailun tuloksena huomaan, että Pieni elämäntarina on kuitenkin arvostettu kirja. Itselleni kävi niin, että pitkän lukemiseni tuloksena yksilön eksistentiaaliset ahdistuspohdinnat alkoivat sittenkin siinä mielessä kiinnostaa, että todennäköisesti jatkan niihin tutustumista. Voisin etsiä käsiini erään toisen nuoren naisen sisäisen elämän ongelmista kertovan kirjan, nimittäin Sylvia Plathin Lasikellon alla. Esther-niminen päähenkilö näyttää olevan siinäkin. Näin kruunattaisiin kohdallani tämä kesätön ( ja melko tavalla lukematonkin) kesä.

Advertisement

Read Full Post »

Mie tahon tasaista miestä

Huomasinpa sellaisen jutun, että suomalainen kansanrunous voi yllättää.

Selailen yhtä runotiiliskivistäni. Siitä löytyy useiden kotimaisten suosikkirunoilijoiden hengentuotteita. Huomaan kuitenkin pysähteleväni Kantelettaren runoihin. Viikonloppuna olin häissä, siksikö silmät hakeutuvat tällaisiin helmiin:

mie tahon tasaista miestä/ tasaiselle varrelleni,/ miehen riskin rinnalleni,/ kaunokaisen kannoilleni,/

Eikä kuka tahansa suinkaan kelpaa runon naimahaluiselle neidolle.

en mä huoli huntsukoista, noista poika rantsukoista, koirista kotikyläni,/

Koirista kotikyläni. Huh. Tai tässä yhteydessä: vuf.

Tässä runossahan on asennetta nykynaisille. Ja voivat kai miehetkin sanoa samaa kotikylänsä puudeleista tai piskeistä (kuinka vaan).

Kaihoisa kauneus

Kun silmäilen kirjastani löytyviä muitakin Kantelettaren runoja (lauluja), huomaan, että minua viehättää niissä viljeltyjen sanojen ja säkeiden kauneus.

Minulle lukeminen on jossakin mielessä i k ä v ö i n t i ä , milloin mihinkin, kaipaamista. Huomaan, että yhä useammin kaipaan sanoilta kauneutta. Onko se sitä paljon mainittua suomalaista melankoliaa vai mitä, en tiedä.

Mutta että on meillä vaan osattu laulaa! Mihin taipuukaan tämä kaunis suomi! Jo muutaman runon perusteella vakuutun: kansanrunojen kieli on kaunista! Ilmankos se on innoittanut monia taiteilijoita (ainakin ennen).

A l k u s o i n t u mahtaa olla jotakin perisuomalaista. Sen pulpahtelu muuallakin kuin kansanrunoudessa ilahduttaa mieltä. Lukemassani runossa puhutaan miehistä, jotka jäävät rannalle ruikuttamaan: jää monta sulhasta surulle, siinä jää Tokrajärven tolloturvat ja Lylyvaaran lylleröiset, vieläpä Kirvesvaaran kiltit miehet ja Sonkajan pojat soriat.

Emo neuvoo

Parasta jokainen haluaa, myös vanhemmat lapsilleen. Edelliseltä sivulta löytyy Kantelettaren runo, jossa äiti neuvoo poikaansa vaimon etsinnässä. Hyvää vaimoa ei emon mielestä löydä kylän raiteilta notkumasta.

Tyttöä ei piä tavata/ kiviseltä kirkkotieltä,/ siellä veltotki verassa,/ laiskat lainavaattehessa/

Parempi on mennä etsimään sieltä, missä tehdään töitä.

navetasta nainen saa’a,/ riihestä rivahka piika—askareihin aina valmis/ valpas aamulla varahin

Mitähän tarkoittaa tuo verassa? Verka ehkä?..kuulostaa niin vieraalta omaan korvaan…

Niin, kansanrunoutta voisi olla mielenkiintoista lukea siksikin, että oma kieli r i k a s t u i s i uusilla ilmauksilla. Mutta vaikka mielelläni luen näitä tekstejä muiden kotimaisten suosikkirunojen joukossa, kokonaiseen kansanrunokokoelmaan tarttuminen tuntuu kyllä työläältä ajatukselta…

Vähän myöhemmin: Innostun sittenkin selailemaan netin tietoutta Kantelettaren teksteistä. Huomaan, että oma mielikuvani on e r i t t ä i n yksipuolinen. Enhän minä tiedä siis yhtään mitään koko kirjasta! Kanteletar näyttääkin olevan melkoisen moniulotteinen teos. Se ei todellakaan sisällä pelkkiä kauniita runoja, joidenkin mielestä kaikkea muuta (on paljon mm. väkivallasta ja juopottelusta kertovia runoja). Monenlaista mahtuu sen satoihin runoihin. Ja entäs lastenlorut sitten? Hus sika metsään. Oli ennen onnimanni. Monet tutut rallatukset löytyvät tästä teoksesta! Mitkä muuten? Onkohan esim. Lennä lennä leppäkerttu..? Kiinnostun sittenkin. Jos nyt pitäisi päättää, kumpi kansanrunokokoelma lähtisi tarkempaan syyniin (Kalevala vai Kanteletar siis), olisi valinta selvä.

Kiitossanat Elias Lönnrotille: jaksoit silloin 1800 –luvulla kulkea keräilemässä näitä lauluja ja koota ne kirjaksi. Kiitos Mateli Kuivalatar ja monet muut, jotka lauloitte runonne(-mme) Eliakselle.

Lukemani tiiliskivi: Elämän ja rakkauden runot (Gummerus 2009)

s. 131 Mie tahon tasaista miestä

s. 130 Tavattava tyttö

Read Full Post »

Justine Lévy: Tapaaminen Sorbonnen aukiolla

wsoy 1997

suom. Annikki Suni

ranskankielinen alkuteos Le rendez-vous, 1995

Paluu arkeen, blogiin ja kirjojen pariin.

Lukemistooni valikoitui jälleen, ei tarkoituksella kuitenkaan, ranskalaisen kirjailijan esikoisromaani.

Justine Lévyn (s. 1974) teokset ovat minulle vieraita, mutta tällä kertaa tuntemattomuus kiehtoi. Oikeastaan syy siihen miksi päädyin juuri tähän kirjaan, oli kirjaimellisesti pinnallinen. Halusin lomareissulle mukaan jotakin muuta kuin tarkasti varjeltavan kirjaston kirjan. Kolusin käytettyjen kirjojen myyntivalikoimaa ja huomioin Lévyn kirjan, joka oli kapealinjaista so. hyvin laukkuun solahtavaa mallia ja vieläpä kansipaperiltaan viehättävä. Eikä hinnankaan kanssa ollut ongelmia (0,20). Näin lähti ”ranskatar” kanssani tutustumaan suomalaiseen mökkikulttuuriin.

Jos harrastat kirjoittamista ja pohdit romaanin rakenneratkaisuja, saattaa tämä teos, jonka Lévy kirjoitti parikymppisenä filosofian opiskelijana, olla sinulle hyödyllinen. Minä ainakin pidin romaanin rakenteesta. Se on kivasti yksinkertainen, ei huikean erikoinen tai omaperäinen, mutta näppärä idealtaan. Nuori aikuistuva tyttö istuksii kahvilassa odottelemassa äitiään, joka on myöhässä. Odotellessa tytär tilaa espresson ja muistelee lapsuuttaan ja suhdettaan äitiinsä, jota ei millään muotoa voi kuvailla sanoilla tavallinen. Ulkonäöltään upea, huippumallina elantonsa ansainnut äiti kääntää miesten ja naisten päät, varastelee kaupoista, napsii pillereitä, käyttää huumeita erikoisten ystäviensä kanssa.

Kirjailija Lévy palauttaa tytön hetkittäin nykyisyyteen antaakseen tämän tilata lisää kahvia ja jutella tarjoilijoiden kanssa kunnes taas sukelletaan lapsuusmuistojen kivuliaisiin pettymyksiin. Kyynisyyden kuorruttama pettymys on nimittäin se, joka nuoren muistelijan äänestä kuultaa. Kuinka monta kertaa tyttö on joutunut unohtamaan omat tarpeensa ja sopeutunut äitinsä elämäntapaan? Loppujen lopuksi äiti ei jaksanut hoivata tytärtään. Onneksi isän luona oli seesteistä. Mutta tuleeko äiti tällä kertaa?

Tämä kirja sai minut pohtimaan aikuisten ja lasten oikeuksien ristiriitaa. Kirjan tytön muistojen kautta näen, että kun aikuisen omat itsekkäät ja kuluttavan elämän oikeudet ovat etusijalla, lapsi kärsii. Lapsen tullessa perheeseen moni asia muuttuu. Jotkut vannovat sen nimeen, ettei minkään tarvitse eikä mikään saa muuttua. Joskus näin voi käydäkin, suunnitelma voi onnistua. Mutta entä kun lapsen tarpeet ovat erilaiset ja/ tai ristiriidassa aikuisen tarpeiden ja oikeuksien kanssa. Niitäkin hetkiä tulee. Kumpi joustaa?

Tässä kirjassa joustoon joutuja on selvä. Lévyn kirjan äidin ongelmat ovat vakavia. Ei vaikuta vain siltä, ettei äiti kykene ottamaan tai tahdo ottaa äidinroolia itselleen, vaikuttaa myös siltä, ettei äiti yksinkertaisesti jaksa tai halua elää. Häilyvyytensä keskellä hän ehkä kuitenkin rakastaa tytärtään, muttei pysty näyttämään rakkauttaan toteen. Tytär rakastaa ja kaipaa, ennen kaikkea kaipaa äitiään, jolla ei ole tarjottavana juuri mitään.

Kasvatuksen vuorovaikutussuhteen lisäksi kirja saa minut miettimään naisten ja miesten roolien eroavuutta. Niin se vain hätkähdyttää, kun lapsen kannalta turvattomampi osapuoli onkin juuri äiti. Ehkä kirjalla voi nähdä olevan feministisen painotuksensa. Ehkä hulttioäitejä yhä katsotaan karsaammin kuin hulttioisiä. ”Mistä lähtien äideillä ei ole ollut oikeutta mennä vankilaan silloin kuin huvittaa?” kirjan äiti kysyy (sivulla 70). No, en sitten tiedä kannattaako kenenkään taistella oikeudesta hoitaa tehtävänsä huonosti.

Mielestäni Tapaaminen Sorbonnen aukiolla oli surullinen kirja. Onneksi lomareissumme, ilmoista huolimatta, oli kaikkea muuta.

Ja vielä on kesää jäljellä…

Read Full Post »

Risto Ahti: Tie, köyhyys, ilo

Kirjapaja 2009

198 sivua.

Joskus kaipaan tuhdin kaunokirjallisuuden lomaan jotakin aivan muuta. Joko kevyempää tai sitten filosofista/psykologista/uskonnollista kirjallisuutta. Risto Ahdin kirja Tie, köyhyys, ilotoi mieluisan katkoksen muuhun lukemiseen. Minulla on menossa painavia opuksia, on Gogolia, Beckettiä, Kunderaa, mutta niin vain Ahti otti voiton – ahmaisin taidetta ja uskoa käsittelevät esseet pikavilauksessa.

(Varoitus! Tuleva teksti ei kaikilta osin keskity kirjaan. Kirjan innoittamana arvioijan ajatus irtoilee sivupoluilleen… tiedossa siis bloggailun ehtaa mutuhuttua! )

Ylistys ihmiselle

Kirja kuuluu Kirjapajan Kuiskauksia-sarjaan, jossa eri alojen taiteilijat kertovat luovasta työstään ja pohtivat työnsä ja uskonnollisuuden kohtaamista.

Runoilija Risto Ahdin (s. 1943) voimakkaat kuiskaukset eivät supattele lurituksia vaan ääntävät tanakan täsmällisesti, jopa julistamalla. Onko kyseessä sittenkin ääneen huutaminen?

” En usko, en toivo, rakastamatta en voi olla, en voi olla rakkautta ääneen huutamatta.”   (s. 7)

Ahti kirjoittaa ylistystä ihmiselle, ihmisyydelle.

”Minulla ei ole muuta kristillistä uskoa kuin Ihminen, ainutlaatuinen.” (s. 68)

Kirjassa on kyse niin maallisista kuin henkisistä ja hengellisistä asioista, vaikka Ahti edellä mainittujen jaottelua eri karsinoihin kritisoikin. Vaikuttaa siltä, että tekstin takana on taiteilija, joka kavahtaa kaikenlaista lokerointia. Minulle kirjan kautta piirtyy kuva uskonnollisia pohtivasta individualistista, rakkauden sanansaattajasta, joka ei innostu kirkkokuntien helmoista vaan haluaa tutkia eri suuntauksia sitoutumatta muuhun kuin taiteeseen ja ihmisen rakastamiseen.

Tarkkailijan paikalta on hyvä herätellä sekä laumojen sisäpuolella että ulkopuolella olevia.

Teos haastaatutkailemaan omia mielipiteitä ja omaa vakaumusta. Lukiessani sovittelin näkökantojani esseissä esitettyyn. Lukemattomia kertoja huokailin ”juuri näin minäkin ajattelen!”. Yhtä monta kertaa huomasin taipuvani toisenlaiseen ajatteluun.

Ihmiskeskeisyys on tällainen kiistanalainen asia. Ihmisen korostaminen voi jostakin näkökulmasta olla oleellinen asia, kun taas toisaalta se on mielestäni totaalisen riittämätön, ainakin totuudesta ja pelastuksesta puhuttaessa (ja näitäkin Ahti tekstillään hahmottaa). Luovan ihmisen (kaikkien siis!) on mielestäni löydettävä totuus itsestään, löydettävä/tajuttava itsensä, identiteettinsä, uskottava ainutlaatuisuutensa. Tässä mielessä ymmärrän kiihkeän halun herättää ihminen tajuamaan potentiaalinsa ja arvokkuutensa (mikä hieno ominaisuus opettajalle!). Mutta mihin saakka ihmisen korostaminen voi yltää? Ei ihminen jumala ole. Ei ihminen itse itseään pelasta. Koen, kenties toisin kuin Ahti, ihmisestä itsestään lähtevä valo ei kanna. Olenko pessimisti? Ihminen haluaa hyvää, mutta ei vaan kykene ja tekee pahaa. Ihminen – kadotettu. Silti äärimmäisen rakastettu – ja pelastettu.

Entä taide?Voiko taiteella olla muuta jumalaa kuin ihminen?

Minua kiinnostaa ja mietityttää kristillisen taiteen olemus ja mahdollisuudet. Olen kuullut sanottavan, että kristillinen taide on vaikea, lähes mahdoton yhtälö, sillä taiteilijaa ei saa sitoa mikään vakaumus.

Mutta voiko olla ihmistä, jota ei sitoisi jokin mielipide tai vakaumus?

Kaikillahan meillä on lähtökohtamme ja vakaumuksemme. Kristillisen taiteen ongelma kyllä on eräänlainen kaavoihin kangistuminen, olemassa olevien tapojen ja tyylien toistaminen. Taiteeseen kuitenkin kuuluu jatkuva uudistuminen ja rajojen rikkominen. Tässä kristillistä taidetta tekevät eivät ole olleet parhaimmillaan.

Edelliseen liittyen, ja muutenkin, todella ajatuksia herättävä on kirjan luku, jossa Ahti pohtii Jeesus-nimeä. Hän on huomannut, miten helposti nimeä käyttävä leimautuu.

”Miten voi älykkäille ja viisaille ihmisille puhua tästä miehestä ilman, että menettäisi kasvonsa ja samaistuisi uskontojen, ja hengellisyyksiin hukkuneiden ihmisten massaan?” (s. 142)

Ahti päätyy ratkaisuun sensuroida nimi kokonaan kielenkäytöstään, vaikka tunnustaakin kiitollisuutensa nimeä kantavalle miehelle.

Jollakin tasolla ymmärrän ratkaisun. Nimi on vaikea. Mutta: ehkä sen kuuluu ollakin sitä. Oikeastaan uskon sen jopa kuuluvan asiaan. Ehkä jokin kristillisen uskon salaisuus liittyy juuri siihen.

Kirjoittaminen, runous

Kirja on täynnä oivalluksia, joita kirjoittaja auliisti tarjoaa lukijoidensa iloksi. Minua puhuttelee esimerkiksi puhe kauneudesta ja rikkaudesta. ” Ei ehkä heti huomaa, että kauneus on tapa piileksiä ja rikkaus tapa varastaa ja lukita omaksi.” (s. 151) Puhuttelevaa on myös opetus totuudellisuudesta ja todenpuhumisesta.

”Todenpuhuminen on opiskeltava. ” (s.37)

”—valehtelu ja turha kaunopuhe sulkee mielen.” (s. 38)

Olla totta, totuudellinen. Kuinka vaikeaa se onkaan, olla totta itselleen ja muille. Taidamme kaikki piileksiä jollakin tavalla – kuka kauneuden, kuka älyn, kuka ammattiroolin takana. Totuudellinen näyttää heikot puolensa. Se taas kysyy luottamusta. Mutta teeskenteleminen taitaa olla paljon helpompaa. Ahdin mielestä me teeskentelemme kaikin voimin (s. 76).

Kirjoittavalle ihmiselle tämän kirjan teksteillä on paljon annettavaa. Lukijana Ahti vaikuttaa monipuoliselta. Hän sanoo ihailevansa sekä Aleksis Kiveä että Lauri Stenbäckiä.

”Suomalaisen kirjallisuuden perinteen mukaan Aleksis Kivi on suuri runoilija, mutta Stenbäck ei kuulemma ole mikään runoilija vaan uskonnollinen runoilija.” (s. 116)

Taas tulee esiin se, miten tämä runoilija kaihtaa luokitteluja ja rajoituksia. Hän uskaltaa ajatella toisin ja ihmetellä, miksi ihmiset suhtautuvat niin alentuvasti ja halventavasti uskontoihin ja runouteen. (s. 148) Kirjaa lukiessa alkaa uskoa, että runoudella ja uskolla on jotakin yhteistäkin. Näkeekö niiden avulla jotakin, mitä ei muuten voi nähdä?

Ahti näkee runouden rakkauden kautta.

”Runous on viattomuuden ja täydellisen näkemistä viallisessa ja särkyneessä.” (s.17)

Ei Ahdin teksti helpoimmasta päästä ole. Sitä voi lukea nopeasti, tajuamatta paljoakaan, tai sitten voi pysähtyä jokaisen lauseen äärelle makustelemaan. Voisin yhtä kaikki aloittaa lukemisen alusta ja lyönpä vetoa, että ymmärtäisin monet ajatukset uudella tavalla. Sitä seuraavalla lukukerralla avautuisi taas jotain uutta jne.

Esseekirjallisuuden taika on siinä, että se todellakin näyttää laittavan keskustelemaan. Lukija ei vain lue, hänen on laitettava itsensä likoon. Ainakaan itse en voinut olla ottamatta haastetta vastaan. Mitä minä itse ajattelen? Mitä koen? Tunnen? Miten suhtaudun näihin asioihin, joista tämä taiteilija-runoilija kirjoittaa ja jotka hän on kokenut omikseen? Ahti onnistui saamaan ajatukseni vuorovaikutukseen tekstinsä kanssa. Painavia kuiskauksia siis. Kiinnostus heräsi myös Kirjapajan Kuiskauksia- sarjan muita taiteilijoita kohtaan. Nähtävästi ainakin Hannu-Pekka Björkmanin kirja Valkoista valoa(2008) kuuluu tähän sarjaan.

Ja Risto Ahdin runot menevät nyt automaattisesti lukulistalleni. Niitä löytyykin aika liuta. Voisin aloittaa esikoisteoksesta Talvi on harha (1967).

Read Full Post »