Claes Andersson: Ajan meno

Wsoy, 2008

En ole aiemmin lukenut Anderssonin runoja.

Oikeastaan hassua, kun ajattelee sitä, että miehen pohdiskelut mm. kirjoittamisesta ovat minulle kuitenkin tuttuja kirjoista Luova mieli  ja Jokainen sydämeni lyönti. On tullut aika tutustua runoilijan runoiluun runojen itsensä kautta (minäkö ihastunut sanaan runo?).

Ajan menon  takana on kaksi kokoelmaa, Tidens framfart  (Söderström 2005) ja Lust  (Söderström 2008). Suomennokset on tehnyt Jyrki Kiiskinen.

Andersson kirjoittaa helposti lähestyttävää mutta vahvaa runoutta. Minulle aihe- ja teemakirjo kielii kokemuksesta. Näistä runoista jokainen löytää jotakin, asiaa on paljon ja mukaan mahtuu niin yksityisiä rakkauspohdiskeluita kuin yhteiskunnallista näkökulmaa. Itse nautin eniten elämänfilosofisiin kysymyksiin iskevistä säkeistä – nautin kirjoittajan taidosta näyttää elämään liittyvä hämmennys.

Kokoelmaan on ihka ensimmäiseksi valittu ajan menosta ja rakkaudesta kertova runo. Se on puhdas, ehjä, vangitseva ja soljuu eteenpäin kuin aika konsanaan. Luopuminen. Onko se läsnä jo rakast u/a misen kokemuksessa?

Ajan menoa se oli vesi tuulet/ Tulin luoksesi mukanani se/ mitä minulla on ja mitä minulta puuttuu/ Jokin päättyy ja jää kuten tyhjyys on/ Selvempää siitä ei tullut/ (s.7)

Runon tunnelma on haikea, mutta niin kaunis. Yllätyn ja ilahdunkin, kun ajan menosta löytyy osion lopuksi toinenkin runo. Kohtaamiset. Niissäkö ja niistäkö me elämämme elämme?

Näin sinun tulevan kohti yhtenä talvi-iltana/ kaupungissa/ Sen minä näin/ Sen selvempää siitä ei tullut/ Ajan menoa se oli jää myrskyt/ rakkaus (s. 60)

Pohdintojen lisäksi Anderssonin runoissa otetaan kantaa. Herättelijänä runoilija osaa kysyä osuvia kysymyksiä. Ainakin minuun ne iskevät. Sivulta 32:

Uskotko maailman olevan paha ja itse olevasi hyvä/

Runo pysäyttää minut myös tässä:

Onko sinun ja heidän fundamentalisminsa välillä eroa/ Suojeletko niidenkin elämää joita et voi sietää/

Samoin tästä jatkava lause on sellainen, jota kannattaisi kysyä itseltä aika ajoin:

Ottaisitko itsesi mukaan autiolle saarelle/

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ehkä en, ainakaan aina.

Rehellisesti myönnän myös sen, että tähän kokoelmaan mahtuu tekstiä, joka ei jätä ihmeemmin jälkeä. Nämä suvantopaikat annan mennä ohitseni, sillä tiedän, että taas kohta taas poimitaan pieniä helmiä. Pidän alkuosan ajan menosta enemmän loppuosan halu-runoista. Joissakin runoissa shokeeraaminen tuntuu liian tarkoitukselliselta. Joissakin runoissa taas on liikaa vuodatuksen makua. Näkemyksemme eivät aina kohtaa, kuten runossa (ihminen ja muut eläimet), sillä onhan ihminen jotain muuta! (Runojen nimet on kirjassa merkitty sulkujen sisään, sopii tällaiselle sulkutautiselle lukijalle hyvin). Mutta runo on kyllä hieno ja puhuu hienoja.

Rakkaudesta toivosta ja surusta on runo tehty/ (s. 73)

Mikä olisi runoilija, joka ei ottaisi kantaa omaan runoiluunsa? Anderssonilta löytyy oivallinen ajatus kirjoittamisesta.

Kirjoittajan työ on nimetä se mikä on unohdettu ja/ estää maailmaa vajoamasta uneen/ (s.18)

Tässäkö on lukemiseenkin liikauttava voima? Tutustua siihen, mikä on unohdettu/minkä on unohtanut, estää itseä vajoamasta uneen?

Myös kokoelman viimeisessä runossa käsitellään kirjoittamista. Luen sen monta kertaa läpi. Se on yksinkertainen. Ja siksi niin hyvä. Se alkaa

Kirjoitan runon/ Kirjoitan että hengitän että sinä hengität/ (s.120)

Runo kertoo erilaisista konkreettisista havainnoista, kuinka kissa nuolee huuliaan tai kuinka mannerlaatat liikkuvat. Keskivaiheilla mennään jo minua huikaisevasti ja abstraktimmalle tasolle.

Kirjoitan että suuri käsi/ Kirjoitan että haluan jäädä että/ kaipaan pois/ Kirjoitan kaikista enkä erityisesti kenestäkään/ (s.120)

Suuri käsi. Haluta jäädä ja kaivata pois. Niin. Juuri niin. Tässä se on, minunkin kokemukseni kirjoitettuna, runoilijan sanoittamana.

Varmasti, jos vastaan tulee, tartun jatkossakin Anderssonin hengentuotteisiin. Tällä hetkellä kiinnostavimmalta vaikuttaa teos Hulluudestamme ja hulluudestanne (2003), mutta voisin myös tutustua Anderssonin romaaniin Ihminen, sielunsa kaltainen (1983).

Advertisement

Read Full Post »

Vaikea, taitava Beckett

Jos haluat kokeilla jotakin mukavuusalueesi ulkopuolella olevaa, lue Samuel Beckettin Huonosti nähty huonosti sanottu. Sen kerronta ei ole mitään peruskauraa – nyt puhutaan kirjasta, jota ei ole helppo ymmärtää. Vai mitä sanot esimerkiksi tästä?

”Totta on että valaistus. Kas miten sanatkin. Muutama pisara onnettomalta sattumalta ja tihkuminen käy kivuliaaksi. Vähintään. Huonosti sanottuna. Vähemmän. Lopulta se loppuu olemalla enää olematta. Niin ettei ole koskaan ollut. Jumalalliset tulevaisuudennäkymät. Totta on että valaistus.” (s. 52)

Ei sillä, etteikö kirjaa lukisi nopeasti läpi. Sivuja on 60 eikä teksti ole tiheästi painettu. Romaani tämä kai kuitenkin on. Pieni suuri sellainen.

Mutta se ymmärtäminen. Se on koetuksella. Ainakin minulla. Ensimmäinen lukukertani keskeytyi lomareissun takia. Siksi luin kirjan uudelleen, nyt loppuun asti läpi. Päätin, etten pyri rasittamaan itseäni analyyttisella otteella, arvelin sen aiheuttavan vain turhautumaa, enhän kuitenkaan pääsisi täyteen selvyyteen siitä mitä kirja on. Mutta jotain pitäisi saada irtikin – jos ei muusta niin tunnelmasta ja kielestä.

Kirjassa on vanha nainen. Ja mökki. Niitty ympärillään. On levottomia ja uhkaaviakin tunnelmia. Valkoinen ja musta ovat tärkeät. Kivet.

Nainen kulkee mustissaan ja suree. Kaipaa? Onko hän kokenut menetyksen? Ehkä kumppani on kuollut ja nainen on nyt yksin ja lähellä loppuaan itsekin. Yksinäisyyden tunnelma huokuu vahvana esiin. Vai jotakin aivan muuta sittenkin?

Mutta se kieli. Se beckettiläinen kieli. Se katkoo ja tekee äkkiliikkeitä. ”Kun ei yö niin ilta.”(s.46) ”Kun ei ilta niin yö.” (s. 41) Tämänkaltainen on tyypillinen lause kirjassa. Kertojan oma ääni kuuluu vahvana, välillä epätarkkana ja virheellisenäkin. Kirjoittaja kommentoi omaa kerrontaansa, hän sanoo yhtä ja saman tien toista. Lukija näkee kielen koko ajan lukiessaan, se on oikeastaan tärkeämpi kuin tarina itse. Tai se on osa tarinaa, tai tarina itse.

Tietenkin sitä alkaa analysoida teosta, vaikka ajatteli vain sukeltaa kieleen. Mutta voiko lukiessa olla kysymättä: mitä tämä tarkoittaa? Miksi tämä on kirjoitettu?

Minä tunnustan hakeneeni kirjasta isoja teemoja: kuoleman ja elämän tarkastelua. Pohdin iäkästä kirjailijaa ja hänen elämäntuntojaan. Onko tässä jonkinmoinen sisarteos usein hehkuttamalleni Carpelanin postuumille teokselle? Kertooko tämä teos pessimistisesti kirjailijan omasta kirjoittajantyöstä – huonosti nähty huonosti sanottu? Kirjailijan työtä tekevät usein haluavat toimittaa talonsa kirjoittamalla, tulee nyt mieleen Helena Anhava samannimisellä kirjallaan. Toiset taas tekevät kuolinsiivousta (kyllä, Eeva Kilven uutukainen on lukulistallani). Beckettin kirjassa jonkinlaisen lopullisuuden läsnäolon tuntee. Suhde siihen on välillä todella synkkä ja pessimistinen.

”Pian voidaan aavistaa se mitä ennalta ei aavistettu kaksi mustaa kuilua sopivia paskaläpiä sielulle käydä käymäseltään. – – – Nähdään musta yö tai pikemminkin pelkkä mustuus jota ne läpikuultavat ympärilleen. Todellinen mustuus jossa lopultakin ei mitään enää välttämättä näkyvissä. ” (s. 58-59)

Seuraavassakin lainauksessa puhutaan kuolemasta, ja tuttu lause illasta/yöstä löytyy keskivaiheilta otetta.

”Siinä ei olisi mitään järkyttävää jos hän olisi jo kuollut. Mitä hän tietysti onkin. Mutta sitä odotellessa mukavampaa ettei ole. Joten hän makaa peiton alla edelleen elossa. Pää peitettynä jostain syystä. Tai ei mistään syystä. On yö. Kun ei ilta niin yö. Talviyö. Ilman lunta. Vaihtelun vuoksi. Jotta yksitoikkoisuudessa olisi vaihtelua.” Ja sitten blogille sopiva lause jatkaa: ”Veltot ruohonkorret omituisesti jäykistyneinä kuuran painon alla.” (s. 41)

Minua puhuttelee loppupuolelta löytyvä kappale joka alkaa: ”Hän on katoamassa. Ja kaikki muu mitä oli.” (s.47) Puhutaan usvasta, joka valtaa alaa, valloittaa valkoisuudellaan . Siinä tuntuu olevan ainoa varmuus. Lopulta ei näy kuin usvaa, mutta sitten asia pyörretään ”Ei sitäkään. Se ei itse ole enää kuin usvaa. Miten ihmeessä sen voi sanoa?” Kappaleen lopussa kirjoittajan on syytä käskeä jo itseäänkin: ”Rauhallisesti.” (s. 47)

Paljon nähtävää, paljon sanottavaa jää. Osaanko itse katsoa, havainnoida, nähdä? Osaanko sanoa? Sanonko? Yhdyn kirjan viimeiseltä sivulta löytyvään lauseeseen. ”Miten sen nyt lopultakin lopettaakseen viimeisen kerran vielä huonosti sanoisi?” (s.60)

P.S. Oikeastaan on niin, että ainakin kaikkien niiden jotka kirjoittavat, etenkin runoja, tulisi välttämättä tutustua Beckettiin. Kielen takia. Ota hyvä ihminen haaste vastaan!

Kirja:

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu. LIKE 2002. (Suom. Anni Sumari)

(Mal vu mal dit, 1981 ja Beckettin oma englanninnos Ill seen ill said, 1982)

Read Full Post »