Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2013

Rikkoutuminen, salaisuus, pelko, hyvästely.

Siinä joitakin avainsanoja Miia Toivion (s. 1974) uusimmasta runoteoksesta Pysty hiljaisuus (Teos 2013).

Kirjasta löytyy paljon surullisia sanoja. Murheen syvyyden tuntee lukiessaan, vaikka se osittain piiloutuukin kauneuden harmoniaan. Melankolia pyyhkii runomaailmaa sävyllään, mustan hunnun värillä. Se hakee kaikupohjaa Julia Kristevan kirjasta Musta aurinko, joka käsittelee masennusta ja melankoliaa.

Groteskeja vivahteitakin teoksesta löytyy. Ne kuitenkin onnistuvat sulautumaan harmoniseen ympäristöönsä. Groteski liukuu kiinni surumieleen. Runojen ”valutetut ihmisennahat” tai se miten ”ihonriekaleet alkoivat liehua iltatuulessa” eivät hätkäytä vaikka ne kyllä huomaa lukiessaan. Ehkä luontevuuden takana on myös se, että lukija ymmärtää kivun kokonaisvaltaisuuden.

Kokoelman runoissa kipu saa aikaan tunnelmia, joita kuvaa hyvin suuntaviivojen kadottaminen.
” En nähnyt enää viittoja; tässä on tarinan ydin.”(s.26)

Ei toivo kokonaan ole kadonnut.
”Tänään odotan kynttilä kädessä, että elämä alkaisi lepattaa.” (s. 25)
Loppua kohti odotuksen ja kaipauksen optimistisemmat sävyt saavat tilaa.

Runoteos tarjoilee muutamia kuvavälähdyksiä, jotka yltävät heti pintaa syvemmälle. Seuraavassa siteerauksessa tulee esille muutamat teoksen tähdellisimmät elementit.
”— sillä tuli tulee tuulen mukana,/ musta huntu joka lasketaan maahan.” (s. 39)
Säkeet toistuvat myöhemmin teoksessa. Toisto korostaa niiden merkittävyyttä.

Tuuli todellakin on tärkeä elementti näissä runoissa. Tuuli etsii paikkaa ja sitä odotetaan. Joskus se saattaa ottaa ihmisen muodon. Onko tuulen merkitys parantava ja puhdistava, kuten ajan? Ilmiselvästi tuulta tarvitaan. ”Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan —” (s. 15) Tuuli ravistelee eikä sen silitykseltä voi välttyä.

Lopussa odotus on kasvanut kaipaukseksi, lämpimän paikan kaipaukseksi. Onko niin, että vasta hiljaisuudessa näkee? Viimeiset runot saavat miettimään tätä kysymystä. Viesti on saanut mukaansa vahvuutta.
”— eikö joku seisokin ja hiljaisuus kasvaa/ kuin korkea koivu/ keskeltä kuuntelijaa — ” (s. 67)

Mustan hunnun väistyessä näköalat yltävät ympäröivän pimeän sijasta vihertäviin ja vehmaisiin. Tuoksuportaita pitkin voi päästä aina suloisille vesille saakka.

JK Kaunis ja ilmava kokoelma, raskaasta aiheestaan huolimatta. Muutosta tapahtui kokoelman runojen muodossa. Loppua kohti runot kevenivät pieniksi säemuotoisiksi runoiksi, joiden lukeminen on mielestäni ”kutsuvampaa” kuin tiiviimmän alkupuolen proosarunon.

Advertisement

Read Full Post »

Löytyi runo, tarttumapinta, kaipuulle kevättä kohti.
Sanoja, joissa luonto puhuu.
Ensimmäinen säkeistö:

”Minussa on/
tämä kapustarinnan ikävä/
alakuloisella jängällä/
surullisena iltana/
kesän mentyä.”

Toisessa säkeistössä mm. ”kuusien siluetit” ja ”jäniksen mietteliäät jäljet lumella”.

Tunnistan nämä kokemukset, pimeän ja kylmän, vakaat kuuset, lumen tuoksun, talven.
Runon kolmas säkeistö pyrkii kohti valoa. Siinä mm. ”sitkeä itsepintainen odotus” kertoo toivosta. Runon lopussa ”avara riemu aurinkoa kohti/ kun se taas näkyy”.

Mikä melankolian ja kätketyn ilon vuoropuhelu, mikä sitkeys kotimaisessa melankoliassa – aina se löytää sielun laululleen!

Ihailen runon pyhää yksinkertaisuutta (tämä on vakavuudella sanottu).

Runo kuin kuusen selkeä siluetti.

”Nämä antaisin”, se sanoo.

Se antaa.

Runo on Veikko Haakanan (kokoelmasta Itkevät kannot, Karisto 1982) Itse löysin ja luin sen kirjasta Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kauneudesta (Kirjapaja 1989), sivulta 75.

Read Full Post »

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla, näköjään. On aika päivittää pikajulkaisuna pikkuruinen teksti, jossa katsastetaan kirjakasan lukemattomia teoksia. Summamutikassa seitsemän valittua:

1. Muumilaakson marraskuu. – Korkkaan siis ensimmäisen oikean muumikirjani. Odotukset ovat korkealla. Älä Tove petä!

2. Laulu laululta pois. – Pentti Saarikoski on suomalainen the runoilija. On korkea aika minunkin tutustua tuotantoonsa. Tämän runokirjan nimi on niin kaunis. Pakko mainita, että kasastani löytyy myös toinen teos Saarikoskelta – Kuljen missä kuljen – kiehtovaniminen tämäkin. Totta kai runoilija nimet taitaa, vai mitä?

3. Oma huone. – Tämä Virginia Woolfin pamfletti jäi kesken, mutten malta vielä palauttaa kirjastoon. Ja ei, keskeytyminen ei johtunut siitä, ettei teksti olisi mielenkiintoista. Tuli muita syitä väliin. Luen loppuun.

4. Kasa vanhoja kirjallisuuslehtiä mm. Lapillinen, Kaltio, Kulttuurivihkot jne. – Jostakin ilmaiseksi bongattuja ja säästettyjä. Kätkevät mielenkiintoisia kirjoituksia sisäänsä.

5. Miten kirjani ovat syntyneet 4. – Näitä tulee lueskeltua sieltä täältä. Kiinnostavat kirjoitukset mm. Risto Ahdilta ja Sirkka Turkalta,(joiden teoksista olen blogannut).Uppouduin lukemaan myös Leena Landerin ja Kaari Utrion tarinaa kirjailijaksi kehittymisestä. Monta mielenkiintoista vielä lukematta.

6. Vain rokkia, Virkkunen. – Mimmu Tihinen kirjoitti todella koskettavan esikoisteoksen. Virkkus-sarja taitaa olla toista maata eli energistä meininkiä yläkoululaisen arjesta. Selailun perusteella ei vielä vangitse maailmaansa, mutta katsotaan, katsotaan…

7. Karvinen, tavaton kissa. – Tälle hekotellaan pojan kanssa. En ole kunnostautunut sarjakuvien luennassa. Mutta kun poika pyytää nätisti, en kehtaa kieltäytyä. ”Tuu nyt!”, kuuluu parhaillaan. Sarjakuva odottaa jo sohvalla. Ensi kertaan siis!

Read Full Post »