Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2013

on Oili Tannisen Nunnu (2007), (ilmestyi alun perin vuosina 1965-1969).

”Nunnuuuu, herää! Kello on jo sataviisi! Sinä olet unohtanut professori Prillin päivänokoset!” kiljui Möksö kaikkein kimeimmällä äänellään Nunnun ikioman unipuun juurella, mutta Nunnu vain nukkui ja nukkui, eikä kuullut mitään, sillä hän katseli juuri mieliuntaan.

Tähän kirjaan palaamme aina uudestaan. Kirja viehättää sekä pienempää että isompaa lasta. Äidin kielikorva nauttii tekstistä. Luovuus, ilo, vapaus! Lukija, joka ei varauksetta pidä fantasiatarinoista, huomaa ilahtuvansa arkilähtöisestä mielikuvitusilottelusta tavalla jota ei tiennyt itsestään löytyvän.

Myös kirjan visuaalinen puoli inspiroi mieltä. Selkeät ja samalla pienten yksityiskohtien kuvat hehkuvat reipasta mutta lämpöistä ja herkkää tunnemaailmaa. Kirjailija-kuvittaja Tanninen on toteuttanut ne paperinleikkaus- ja revintätekniikalla ja ohuella mustalla viivalla.

Nunnun, Möksön ja Hopun maailmasta löytyy kauppa, jossa ei ole tavaroita mutta josta kuitenkin voi ostaa mitä mieleen juolahtaa. Ostokset maksetaan hassuilla ja hullunkurisilla ajatuksilla. Nunnu tekee ostoksen yhdellä kuperkeikka-ajatuksella, mutta Möksö, jolla näyttää olevan kovin nimensä mukainen luonne (tuo mieleen Myyn), ei osta mitään, sillä hän ei omista yhtään maksuksi sopivaa ajatusta.

Kirjassa on monia mukavia sanoja: hepsunkepsut, jotka ovat isoja kaakattavia lintuja, hulihopperi, joka on Hopun uusin keksintö ja pompulapuu, jossa Nunnu ja Möksö nukkuvat pumpulit korvissa hepsunkepsujen kaakatuksen vuoksi.

Kun Hoppu keksii kuplakoneen, hän ajattelee kaakattajalinnun ihastuvan siihen oitis. Mutta: Tuohon en vaihtaisi edes katkenneen pyrstösulan puolikasta. Eihän saippuakuplista ole mitään HYÖTYÄ ja sitä paitsi ne katoavat ihan liiian nopeasti, tuhahteli hepsunkepsu.

– Toivoton tapaus, huokaisi Hoppu.

Kohtaus tuo esiin mielikuvitusajattelun rentouden hyötyajatteluun verrattuna. Aikuislukijaa hoksautetaan siitä, tarvitseeko kaiken olla niin v-a-k-a-v-a-a ja hyödyllistä. Ilo ja heittäytyminen tekisivät monessa tilanteessa aikuisellekin hyvää.

Meillä lapset pitivät tarinasta, jossa neiti Ajan poski on pullea kipeän hampaan takia. Arka neiti piiloutuu sohvan alle, kun tohtori Rohto saapuu paikalle. Pieni iloisesti viheltelevä mies näyttää neidin mielestä liian tarmokkaalta. Hammas saadaan lopulta nyppäämällä pois, nokkelan Nunnun ansiosta.

Meille Nunnusta on tullut oma lastenkirjaklassikkomme. Jotkut sen sanoista ja sanonnoista, kuten ”kello on jo sataviisi!” tai ”hyssyn pyssyt” ja ”hepsunkepsu” ovat jääneet yhteiseen kielenkäyttömme. Nunnu on visuaalinen ja verbaalinen elämys, jonka äärellä viihtyy. Hyvillä mielin suosittelemme siis muihinkin lapsiperheisiin!

Lukemamme kirja on vuodelta 2007 Otavan yhteisnide kirjoista Nunnu (1965), Nunnu lentää (1966) ja Nunnu puotoaa (1969).

Read Full Post »

En kirjoita kuten hän, elämäntapanikin on kovin erilainen.

Mutta palan matkaa olemme yhdessä kulkeneet, nyt runoteoksen Kuljen missä kuljen muodossa.

Muutama välähdys kirjasta:

”Että rauha pysyisi.”

Rauhaa minäkin toivon. Ja myös tätä toista: tunnetta omasta paikasta.

”Että kaikki ihmiset saisivat työtä jota tehdessään/ he tuntisivat että tämä on oikea paikka.”

Luulenpa, että Saarikoski, kirjoittaessaan omaehtoisesti, sai tehdä juuri sellaista työtä.

Kun on oikealla paikalla, sisäisesti ja ulkoisesti, on olo levollinen. En tiedä, oliko Saarikosken olo levollinen, mutta levollisesti päättyy hänen runonsa, nukahtamiseen raitiovaunun ääneen.

Kirjan viimeisessä runossa palataan ajatukseen oikeasta paikasta, mutta että-muoto on vaihtunut näin oli-muotoon. Itselle sopivat ajatukset ovat löytyneet. Nyt paikat ovat aina oikeita.

”Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, – – – /tulin milloin mihinkin/ ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.”

(JK Edellisen runon ajatus on mielenkiintoinen myös päälaelleen keikautettuna eli siten, että sen lukee ironian kautta. )

***

Tie vie miestä, kulkija kulkee kuten kuljetetaan.

Joskus pysähtyy tai pysäytetään. Eräässä runossaan Saarikoski piirtää kuvan havahtumisesta, pysähtymisestä. Tunnelma on raskas, mutta havahtumisen suuren painon alla arkinen toiminta ei lakkaa.

”— Minulla on tunne kuin joku jossakin etäällä juuri tällä hetkellä/ huomaisi, että kaikki on mennyttä./ Hänen mielensä hämmentyy; hän panee kattilan liedelle ja istuu/ liikkumatta kauan. – – -”

Kaikki on mennyttä, mutta kattila löytää lieden.

Rutiini kätkee sisäänsä tulevaisuuden.

Toivoa on?

Lukemani runokirja on Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen (Otava 1965). Alun runositaatit runosta Että rauha pysyisi (s.55) ja Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle. Lopun sitaatti runosta Television ohjelma on loppunut (s. 59).

Read Full Post »