Aforismeissa on taikaa. Ne avaavat murusesta kokonaisen maailman, kastepisarasta valtavan meren.
Sylvi Kekkosen mietelmät ovat vuodelta 1949, ja minua kiinnostaa, onko aika purrut ne pahoiksi.
Kirjailija Kekkonen on taitava vaikka vähätteleekin avauksessaan.
”Omakohtaiseen havaintoon perustuvat oivallukset ovat uusia itse kullekin, kuinka latteita ja kuluneita lienevätkin muille.”
Tuohan on aivan totta. Ehkä latteuksia pelätään turhaan. Yritetään vääntää ne toisiksi…Entä jos kirjottajan kuuluukin kirjoittaa omat latteutensa eikä suinkaan esittää jotain mitä ei ole? Väkisin muutetut sanat ”miten sanoisin tämän erikoisemmin” eivät tee tekstille hyvää. Kokonaisuus hämärtyy, intuitiivinen yhteys häviää sanatemppuiluun. Oma kastepisaran maailma voi kadota.
Lähinnä nyökyttelen Kekkosen mietelmien äärellä, mutta löytyy sellaistakin, mikä saa älähtämään. Vai ajan hammasko se kirahtaa?
”Pientä on miesten sortamisen halu naisiin nähden verrattuna naisten sortamisen haluun toisiinsa nähden.”
Sortamisen halua en kyllä lähtisi vertailemaan. Molempi pahempi.
Koska pidän myös luontorunoista, kiinnostun myös Luonnosta-osioon kuuluvasta mietelmästä.
”Jokainen metsä on Jumalan puisto, pudonnut lehti eletty elämä.”
Tässä kiehtova elementti syntyy siitä, että itsepintaisesti luen sanan ”metsä” sanaksi ”meistä”. Ihmiselämästä on kuitenkin kyse, yksinkertaisesti mutta kauniisti. Ja mitä on Jumalan puisto? Ainakin näitä: huolenpitoa, hoivaa, istuttamista, karsimista ja iloa.
Kekkosella on kiinnostava ajatelma, jossa puhutaan mainosjulisteista. Meille mainokset kuuluvat normaaliarkeen. Niitä tuskin huomaa. Paitsi sitten, kun joku onnistuu erottautumisessa ja keksii jotain, joka puhkaisee havaintomaailmamme.
Sylvi Kekkosen aforismissa mainoksiin ei suhtauduta suopeasti.
” Tunkeilijan väkivaltaisuutta on mainosjulisteiden värien räikeydessä.”
Ohops. Onko tämä viisautta vai pelkästään vanhanaikaisuutta? Kuka enää ajattelee, että mainostajat ovat tunkeilijoita? Eikö mainostaminen ole kansalaistaito, jonka puuttuessa ihminen syrjäytyy?
Aikamatka 40–luvulle on opettavainen. Paljon on asioita, jotka unohtuvat, mutta paljon myös niitä, jotka pysyvät. Silkkaa harhaa on ajatella, että me ihmiset aina ja kaikessa muutumme paremmiksi. Ei ole mitään syytä olla ylimielinen menneen suhteen. Menneestä voi oppia.
Aforismin kirjoittaja on tekemisissä ajan, hetken, kanssa. Kastepisaran aika on pikkuruinen hetki, johon voi sisältyä valtameren aikavarannot.
Myös Kekkonen ymmärsi ajan merkityksen ihmisen kannalta. ”Kaikki ajassa elävät ovat aikansa lapsia. – – ” Tämä totuus ei ole muuttunut miksikään. Omasta ajasta ei voi olla irti, mutta näköalaansa ei ole mikään pakko rajoittaa siihen suppeuteen.
***
Sylvi Kekkonen: Kiteitä. Mietelmiä. (Otava 1964, ensimmäinen painos v. 1949)
***
Ruohonkortta 
Mielenkiintoinen aikamatka! Mainosten tunkeilevuus ei minusta ole muuttunut miksikään, lisääntyy vain lisääntymistään. Erityisen häiritseväksi – oikeastaan siis väkivaltaiseksi – koen uudet kirkkaalla näytöllä toimivat ulkomainokset, joiden valohehku loistaa todella kauas. Liikkuva kuva tai tiheästi vaihtuva kuva varastaa hurjasti huomiota ja tunkeutuu ohikulkijan mieleen.