Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Kätkekää ihme

Runous saa jäädä ihmettelyksi. Tällöin se on parhaimmillaan.
Runoa voi ja pitääkin analysoida, mutta hyvä runo ei tyhjene selityksiin.
Parasta on vain lukea, ammentaa, antaa runon vaikuttaa, antaa kuvan löytää kuvansa, sulautua…
Runo, joka löysi minut, julistaa otsikollaan: Kätkekää ihme.

”Kaikki on niin paljasta, etukäteen laskettua.
Kätkekää ihme, että opin rakastamaan sitä.”

”En saa enää mistään sydämentykytystä.”

Sanat on kirjoittanut unkarilainen runoilija Sándor Csoóri (s.1930). Löysin Csoórin runoja Anna-Maija Raittilan 70-luvulla toimittamasta kirjasta Kaivojen maa, joka kokoaa unkarilaista lyriikkaa suomalaisille lukijoille. Unkarissa on osattu ja osataan!
Elämme ihmeet sisällämme, ihmeiden kanssa, ihmeissä.
Mutta kätkeäkö vai paljastaa?
Aika on kätkeä ja aika tulla valoon?
Lukijana tarttumapintaa löydän runon lopusta. Ehkä runon puhujan tavoin minäkin etsin itsestäni

”parantumatonta haaveksijaa, joka kärsii
jos hänellä ei ole vaarallista salaisuutta eikä suojaamatonta unta,
sillä silloin hänellä ei ole toivoa – hänelle valuu vain päivä
kuin typertyneelle ruoholle, kammottaville kivinaamioille.”

Näin valuu tämäkin päivä, kohti valoa, valon juhlaa – joulua, joulun ihmettä!
Ihmekylläistä joulunodotusta itse kullekin!

105

Olen kuunnellut hengellistä musiikkia Nina Åströmin tänä vuonna ilmestyneeltä levyltä Avoin taivas. Levyn laulut on sävelletty Hilja Aaltosen teksteihin – rauhallista, puhuttelevaa musiikkia – sellaista, jonka viemänä ei voi olla miettimättä sanojen viestiä. Kauniin melodian takana lepää Aaltosen jykevä julistus suorana, hätkähdyttävän kompromissittomana ja jotenkin kommervenkittömänä. Aaltosen ristin sanoma on pysynyt samana vuosikaudet:

”Tahdon nähdä voiman sen/ joka muuttaa ihmisen/ Veren voiman valtavan/ murtuu kahleet maailman – ” (laulussa:Anna sade, Jumala)

Runoilija ja evankelista Hilja Aaltonen on tunnettu hahmo suomalaisessa herätyskristillisyydessä. Aaltonen koki hengellisen herätyksen nuoruudessaan, tuli uskoon ja on siitä lähtien vaikuttanut etenkin Vapaakirkossa, mutta myös yli kirkkorajojen. Aaltonen on toiminut mm. kiertävänä evankelistana. Aaltosen ensimmäinen teos, runoja sisältävä Sydämeni ääni (1957), aloitti laajan tuotannon. 105-vuotias Hilja Aaltonen asuu tällä hetkellä Tampereella.

Avoin taivas on osoitus perinteen vaalimisesta hengellisellä saralla. Se tuo suomalaiseen kristillisyyteen kuuluvia klassikkotekstejä nykypäivään musiikin keinoin. Vaikka en alan asiantuntija olekaan, uskaltaisin väittää levyä korkeatasoiseksi myös sävellysten, sovitusten ja toteutuksensa puolesta. Minuun levy vetoaa, erityisesti pidän sen levollisesta tunnelmasta. Aaltosen sanoman renessanssi Åströmin laulujen hahmossa on lempeän vahvaa ja aivan tervetullutta blingbling-elämän(i) keskelle. Vahva hengellinen viesti on kuin pieni hiertävä kivenmuru kengässä ajassa, joka julistaa suurten kertomusten kuolemaa eikä tunnu arvostavan mitään pysyviä vakaumuksia. Ehkä pientä pistoa tarvitaan myös uskonnollisella rintamalla käytävään, joskus toisarvoisen jargonin täyttämään, keskusteluun.

Levyn avauslaulussa kysytään:

Miksi lauluni aihe ei muutu/ vaikka itse tahtoisin niin// Kun aiheita multa ei puutu/ vaikka satoihin sävelmiin.”

Ja kertosäkeessä sanallistetaan tärkeimpänä pidetty:

”Yhä Jeesuksen risti on tärkein/ilman armoa jaksaisi en/ Sävel anteeksiantamuksen/on aina vain ensimmäinen.” (laulussa: Lauluni aihe ei muutu)

Aaltosen sanomassa tuntuu korostuvan rakkaus, joka tulee pienen ihmisen vierelle:

Tämä on laulu väsyneille/ erämaan polkuja kulkeville/ masentuneille ja eksyneille/ itseensä täysin pettyneillle” Kerto: ”Jumala rakastaa sinua/ elämän kolhimaa yksinäistä/ Golgatan kummulta kuulla nyt saat/ sinua rakastetaan” (laulussa: Laulu sinulle)

Toisaalta Aaltosen välittämä siunaus ja hengellisen herätyksen odottaminen näkyvät lauluissa.

Levitä kätesi, Sinä Golgatan Pyhä/ ylitse sukupolvien/ ylitse nuorisomme” – – – ”Levitä kätesi Golgatan Pyhä/ ylitse synnyinmaamme” (laulussa: Siunaa meitä, Golgatan Pyhä)

Ehkä kaikkein eniten minua puhuttelee Aaltosen suoruuden ohella (tai pikemminkin siihen liittyneenä) nöyryys:

”Elävä, nöyrä usko; sen, Herra saada voinko – – -  niin että ristisi voimasta/laulaisin Sinulle kiitosta”(laulussa: Elävä, nöyrä usko)

Levyn laulujen sanat ovat siis Hilja Aaltosen. Sävellykset on tehnyt Hannu Huhtala (paitsi Laulu sinulle on Nina Åströmin sävellys) ja sovitukset Markus Vainiomäki.

Levy: Nina Åström: Avoin taivas, Lauluja Hilja Aaltosen sydämeltä. 2012. Prisma-musiikki. Aikamedia. (Huom. Levy sisältää videon Ninan ja Hiljan tapaamisesta).

Niittu ja impi

Niittu ja impi. Nämä sanat yhdistän Aleksis Kiven runoihin.

Etenkin impi pomppaa runoista vieraana silmään.

Onko impi-nimitys ollut muinoin normikäytössä neideistä puhuttaessa? Etunimenä Impi on tuttu. Ei mikään nykypäivän suosikkinimi.

Kivellä on runo Keinu, jossa valkoliina viuhuu: ”Heilahda korkeelle, keinu,/ Ja liehukoon impeni liina/Illalla lempeäl”

Runo viehättää keinumaisella rytmillään ja kauniilla kielellään. Runosta löytyy myös toinen inspiroiva sana. Niittu. ”Siel laaksossa vainion all/ On keväinen, viherjä niittu”.

Ja kohta taas: ”Heilahda korkeelle, keinu,/ Ja liehukoon impeni liina/ Illalla lempeäl”.

Niittu on mukava sana. 2000-luvulla elävän kaupunkilaislukijan mielestä varsin sympaattinen. Sympaattista on kuvitella helluntain ilta ja valkoliinainen impi sulhonsa kanssa keinussa viherjä niittu allaan.

Kunnes päästään Keinun viimeiseen säkeistöön, jossa romanttisesti rakennettu onnelan kaukainen maa särkyy. ”Siel suutelee ehtoo ja koi/ Ja siel ijankaikkinen aika/ Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran/ Himmeään Unholaan”.

Vauhdinotto lakkaa. Heiluttamisen sijasta: ”Seisahda, heiluva keinu,/ Jo kelmenee impeni poski./ Illalla lempeäl.”

Karua.

***

Aleksis Kiveltä löytyy myös Niittu-niminen runo. Kiven runoihin tutustuin kirjassa Halavan himmeän alla (Karisto 1988). Ymmärtääksen Keinu ja Niittu ilmestyivät ensimmäisen kerran Kiven omakustanteessa Kanervala v.1866.

Son taivhallista

 

Marjatta Kaasila: Saama kait met rakastaa. Runoja. 2010. Kustannus HD.

 

Vaikka en ole mikään varsinainen murrekirjallisuuden ystävä, ilahduin aika tavalla tästä lukemastani murrerunokirjasta.

Kirjan teksteissä kerrotaan avoimen rehellisesti rakkauden kauneudesta, kaipauksesta, epävarmuudesta ja välien viilenemisestä. Takakannessa luvataan: ”Marjatta Kaasilan Kemijokivarren murteella kirjoittamissa runoissa on huumoria ja haikeutta”. Sanotaan myös että kyseessä on ”ilkikurinen ja lämmin kirja rakkaudesta kaikenikäisille”.

Pohjoinen murre on aina kuulostanut omaan korvaani kivalta. Mitenköhän murre istuu runouteen?

Teoksen alkuosassa kuvataan rakkauden syttymistä. ”Tulit putipuhthana suopungin kansa/ pelemuutit/ ällin multa kaotit ” (s.16)

Aika metkaa. Lueskelen aluksi vähän sieltä täältä ja makustelen murresanoja. Tykkään. Ja suhtaudun uteliaasti. Onko tuttuja muotoja? Kieli alkaa elää, aivan kuin kuulisin joidenkin tuttavieni puhuvan.

Runoissa rakkaus aiheuttaa monenlaista.

”Vahtasin sinua varkhain” (s. 12)

”Kattoit aivanko olisit nälishän” (s. 18)

”Kuorin itteni ilikosilhen” (s. 13)

Millaista on pitkän suhteen rakkaus? Yhtä juhlaako? Kaikenlaista ehtii tapahtua, eikä riidoilta vältytä. Riitakuvausta löydän näistäkin runoista.

”Molhan riielty monesti/ kauhiasti meukattu/ mollotussoppaa keitetty” (s. 25)

Negatiivisilta tunteilta ei voine välttyä. Mutta entä jos tuntuu, ettei rakkautta enää vain löydy? Eräässä runossa sanotaan osuvasti:

”tyhyhjä on silimhin vahata/ jos kylymyys hönkää vasthaan” (s. 27)

Pettymystä ja vaikeuksia voi katsoa kohti. Suoruudella voi kysyä myös sitä, mitä ikä merkitsee.

”Voikos iänpillaama vaimo/ rakastaa/ saako ryppynen suu/ suuella” (s. 54)

Voi. Ja saa.

Kaasilan runokokoelma on ehjä ja antoisa lukukokemus. Ilkikurisuus on hyvä sana kuvaamaan runojen huumoria. Onkohan se pohjoisen eläjien laji? Näihin runoihin ja tähän murteeseen se tuntuu sopivan. Minulla on sellainen käsitys, että monen kohdalla peräpohjalainen (murre)identiteetti on vahva. Entä voiko kaikilla murteilla leikitellä? Hupailugenreen murrerunous kai aika lailla yhdistetään. Näissä runoissa hauskuus ei ole hulvatonta vaan hienovaraista ilkikureilua.

”Vuet meni hopusti/ kulutit minut raihnaseksi/ son sinun syy/ rakas ” (s.69)

Rakkaus. En hallitse Kaasilan käyttämää murretta, mutta tähän yhdyn: ”Son taivhallista” (s.67) Voihan murteiden rikkaus!

Jos sinulle kävi kuten minulle, eli kielikorvasi viihtyy runokirjan sitaateissa, pistä Kaasilan nimi mieleen. Tekijältä on ilmestynyt muitakin teoksia, jotka käsittelevät rakkautta ja ikääntymistä. Ja mm. runokirja Sievä on pienen uni: isoäidin tuntemuksia ja loruja. (Rajalla, 2006).

Tämä on vettä

Tiedon löytämistä pitää nykyaikana itsestään selvänä. Kun on toimiva apparaatti ja yhteys, voi hetkessä valaistua ja vapautua mieltä häiritsevien kysymysten kutinasta.

Minulle kävi näin.

Aluksi satuin, melkein ohimennen, lukaisemaan eräästä kirjallisuusblogista nimen David Foster Wallace. Miehen nimi mainittiin oikeinkin ihailevaan sävyyn. Haa, (taas) heppu josta en ole kuullutkaan, ajattelin ja jatkoin sitten asian unohtaen johonkin muuhun.

Päivä tämän jälkeen Wallacen nimi pukkasi taas mieleeni. En edes muista missä yhteydessä tai miksi. Otin googlesilmän avukseni ja löysin tiedon, että tämä tennistä rakastanut, romaaneja, novelleja ja esseitä kirjoittanut kirjailija, joka opetti yliopistossa ja näytti rennolta ikiteiniltä, luetaan kuuluvaksi yhdysvaltalaisen nykykirjallisuuden merkkinimiin. Mutta kukapa näitä mittaa? Ja miten…?

Pysähdyttävä tietokin löytyi. Wallace teki itsemurhan 46-vuotiaana v. 2008. Taas yksi lahjakas luovutti.

Wallacen tärkeimpiä kirjoja näyttää olevan paksukaisromaani Infinite Jest (1996) (yli tuhat sivua), esikoisen hän sai julkisuuteen v.1987. Suomeksi tuotantoa ei tähän mennessä ole juuri ilmestynyt, nyt Siltala on ehättänyt hätäisimpänä – miehen esseistä on tänä vuonna tullut teos nimeltä Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Kirja kiinnostaa minua, sen verran esseebuumia on omiinkin helmuksiin tarttunut.

Mutta, se tutkimusretkeni kaikkein mielenkiintoisin, sysäyksen tällekin kirjoitukselle aiheuttanut löytö on v a l m i s t u j a i s p u h e, jonka löysin luettavaksi, vieläpä suomenkielisenä. Puhe on osoitettu Kenyon Collegen humanististen aineiden opiskelijoille. Siinä Wallace kertoo niistä asioista, joita itse ymmärtää elämälle tärkeiksi. Wallace etsii totuutta.

Puhe tekee vaikutuksen. Siitä hohkaa vereslihan avoimuus ja uskallus yksinkertaisuuteen. Huomaan kritiikkiä itsetyytyväistä keskiluokkaista elämänmenoa kohtaan, ravistelunhalua ja myös pettymistä itseen, toisiin – elämään.

Erilaisia pysähdyttäviä pointteja vilistää puheessa. Wallacen mielestä kaikki riippuu siitä, mitä itse haluaa ajatella. Ihminen voi tietoisesti päättää, millä on merkitystä ja millä ei. Voi valita, oppia valitsemaan. Voi itse päättää, mitä palvoo.

Mies muistuttaa, että kaikki todellakin palvovat jotain, palvomista ei vain tiedosteta (ja tämä juuri on vaarallisinta!). Aikuisen ihmisen tulisi osata olla edes hiukan kriittinen omien varmuuksiensa suhteen. Sokea varmuus vie niin täydelliseen vankeuteen, ettei vanki edes tajua olevansa vangittu (tässä yhteydessä Wallace puhuu niin ateistista kuin uskovaisestakin esimerkkinä). No, elämä kyllä opettaa. Wallace kysyy puheellaan, miten voi elää elämän olematta kuollut, omien o l e t u s a r v o j e n s a orja ja täydellisen yksin.

Niin. Näen, että nämä syväluotaavat pohdinnat ovat n i i n osuvia kysymyksiä meille nykyelämänmenosta monella tapaa sokaistuneille. Ihmisen (kuin pienen kalan) on muistutettava itseään katsomaan selvyyksiensä ja oletusarvojensa taakse. Mitä elämää elän? Miksi ja mitä on tämä elämä? Mikä on oleellista? Wallacen kalajutun (siinä vedessä uiskentelevat sintit eivät näe tai vain välitä) sanoin, tiedoksi: ”Tämä on vettä. Tämä on vettä.”

***

Niinpä niin. Ja tämä kaikki, edellä kirjoittamani teksti, sen tähden, että minulla on nykyaikaiset mahdollisuudet löytää tarvitsemani info!

Mitä minä olisin tehnyt, sanotaan nyt vaikkapa 70-luvulla? Tietenkään en olisi törmännyt kiinnostavaan nimeen netissä, vaan sanomalehdessä tai vaikkapa jonkun puheessa tai kirjassa (kuten minulle muuten kävi E. T. A. Hoffmannin suhteen Waltarin kirjassa). Olisin toki voinut saada esim. kirjastosta tietoa, mutta voi, miten kaikki olisi ollut hitaampaa! Nyt eteeni pläjähti kertaheitolla kasa tietoa ja kuviakin löytyi. Vaikka itse asiassa, täytyy sanoa: ehkä sittenkin yllättävän vähän, esimerkiksi suomenkielisiltä sivuilta, kun ottaa huomioon, että kyseinen heppu kuuluu jonkinmoiseen kärkikirjailijoiden klaaniin. Mutta perässä tullaan, meilläkin, kunhan keretään.

P.S. Olen lukenut toisenkin W-alkuisen amerikkalaisen tekstiä. Walt Whitman on tuttu nimi runomaailmasta. Mutta ihmetys! Eihän häntäkään ole järin hurjasti suomennettu. Tämä kirjailija taitaa olla sarjassamme: nimi tiedetään, sisällöstä ei juuri mitään. Tai enhän minä tiedä. Kunhan itsestäni puhun. Markus Jääskeläisen kääntämänä ja Sammakon kustantamana on joka tapauksessa ilmestynyt 2007 Valitut runot, jota siis luen. Siitä pätkä lopuksi. Nämä säkeet sopinevat tekstini yhteyteen.

Minä lähden matkaan,

taivallan tätä maata vielä hetken mutta en tiedä kuin kauan

ja mihin päädyn,

kenties jonain päivänä tai yönä lauluni lakkaa

äkkiä kesken.

(Runo: Kun lähestyy aika, sivulta 171, teoksessa Whitman Walt, Valitut runot (2007), suom. Markus Jääskeläinen, Kustannusosakeyhtiö Sammakko)

Tietoa David-kirjailijasta (myös jäähyväispuheen suomennosta) löytyy siis Wikipediasta:

http://fi.wikipedia.org/wiki/David_Foster_Wallace

Jokaisella kirjalla on ikioma tunnelmansa. Lukijana antaudun kirjailijan luomaan todellisuuteen sillä haluan saada kirjasta jotakin irti ja itselleni. Viime päivinä minua on viety kahteen hyvin erilaiseen maailmaan.

Toinen niistä on levollinen, voisi sanoa hidas, turvallinen, perinteikäs, konservatiivinenkin. Toinen on nostalginen mutta modernia henkivä illuusiomaailma, jossa tuoksuvat bensa ja savukkeet.

Korkkasin siis ensimmäisen hyrylliseni, se tapahtui Finlandialla huomioidun Uunin muodossa. Kirjailija Antti Hyry on romaanissaan uppoutunut työnteon kuvaamiseen. Soraäänet ihmettelivät, miten yksityiskohtaisella uunin muuraamisella voi yltää ykkössijalle. Fanit taas olivat peittelemättömän ihastuneita siitäkin syystä, että hienon uran tehnyt kirjailija sai ansaitsemansa tunnustuksen.

Jo sanatasolta voin aistia tämän teoksen maailman. Tietenkin kyse on paljolti muuraamiseen liittyvästä. Piisit, varvit, linjalangat, poskikanavat ja pumppuvalut  tosin soljuvat ohitseni vaivatta, oikeastaan en kiinnitä niihin juuri huomiota, sillä epäteknisenä olentona myönnän, etteivät ne herätä minussa uteliaisuutta. En siis osaa kirjan luettuani kuvata sitä, miten uunia rakennetaan, mutta joku toinen lukija saattaisi osatakin, joku paneutunut, rakentamisesta kiinnostunut. Oma huomioni on muissa seikoissa. Huomaan sulokkaasti korvaani soivat tutut sanat: porstua, nisupulla, soututuoli, ruusunmarjasoppa, aamupuuro. Voi näitä lämpimiä sanoja, ne tuovat hyvän olon.

Myös pohjoisen luonnon kuvaus, jota tarjoillaan tipoittain työnteon lomassa arkisina mutta toisaalta keskittyneinä havaintoina, ihastuttaa. Sellaistahan se on, pitkän talven eläneet eivät voi olla janoamatta kesän lämpöä, katajan tuoksua ja sitä miten vaikkapa ”koivujen lehdet kahisivat heikossa merituulessa” (s. 131) . Kumma kyllä pahalta ei lyhyen kesän eläjästä kuulosta edes se mitä Hyry kuvaa hillasuolta ”sääskiä kierteli ympärillä ja tuli aina kuumempi ”(s. 148).

Omaleimaisuus on iso juttu, ja juuri tämä Hyryssä kiehtoo: mies kirjoittaa omaleimaista tekstiä. Tunnettuahan on, että AINA kirjoittajilta penätään sitä mystistä omaa ääntä. Tässä meillä on äänen haltija, kirjailija, jota nimittäisin rohkeaksi.

Miksikö? Kuka muu kuin rohkea uhmaa ajan hekumaa ja kirjoittaa romaanin joka on kuorittu kiireestä ja yllättävistä juonenkäänteistä? Uuni on totisesti kirja, joka ei kosiskele myyvän kirjallisuuden suosikkiaiheilla. Tyyli on levollinen, vakaa, kumartelematon. Kun on mitä on, ei tarvitse olla muuta. Kun näin on hyvä, on myös lukijan olo hyvä. Lukija voi rauhassa hengittää päähenkilöiden Pietarin ja Hannan kanssa yhteistä maailmaa. Mitäs teille kuuluu? Mitäs olette puuhailleet? Sillä puuhailleet he aivan varmasti ovat.             Etevät, t e k e v ä t henkilöt.

Ja silti näin: vaikka tekeminen silti lepo, lepo tekemisessä, olemisessa. Kummastelen, miten paljon pidin kerronnasta, nimenomaan sen yksinkertaisuudesta, joka kätkee taakseen paljon elämää. Minä, joka olen niin viehättynyt lyyrillisestä ilmaisusta, lepään Hyryn s e l k e i s s ä lauseissa. Mietittävääkin jää. Miksi Hyry loppupuolella leikittelee minä- ja hän -muotojensa kanssa niin ärhäkästi? Haluaako hän pohdituttaa havaitun, koetun ja eletyn rajoja, identiteetin rajoja?

Minulla oli villi ennakko-oletus. Osallistuin joskus blogikeskusteluun Uunista (vaikken siis ollut kirjaa vielä lukenutkaan) ja keksin silloin hatusta eräänlaisen tulkintamahdollisuuden. Koska Hyry yhdistetään lestadiolaisuuteen (Uunissakin puhutaan usein seuroista) , menin niinkin pitkälle, että pohdin ääneen, josko Uuniin voisi liittyä ajatus konkreettisen rakennustyön vertautumisesta ihmisen hengellisyyden rakentamiseen. Nyt pääsin testaamaan tuulesta temmattua tai pitäisikö sanoa hienommin, intuitiivista, ennakkomiellettäni.

Ja kyllä, kyllä minä yhä vertaisin uunin rakentamista elämän abstraktimpien asioiden rakentamiseen ja rakentumiseen. Miten me elämäämme rakennamme? Niin hengellistä puolta kuin muutakin. Miten me päivämme elämme? Kirjan takakansi lupaa: ”Antti Hyryn teosten tapaan myös Uuni on aihettaan avarampi kirja”. Kyllä minulla siis on lupa etsiä muutakin kuin tiilien asettamista oikeaan järjestykseen silloinkin kun Pietari pohtii: ” On hyvä muurata, kun näkee, mitä tekee ja tietää, mihin tiilen panee.” Helpompi se on elääkin, kun näkee mitä tekee ja tietää muutenkin, missä mennään. Aika kuluu koko ajan, Pietari pohtii aikaa molempiin suuntiin: ketä ovat ne, jotka ovat näitä polkuja ennen tallanneet, ketkä tulevat elämään kun itsestä aika jättää.

Syöminen on tekemisen ohella läpi kirjan hyvin tärkeässä asemassa. Huipentumansa se saa kirjan lopussa, kun Pietari paistaa leipää huolella ja rauhassa rakentamassaan uunissa (ja huom. uunin rakentaminen ei onnistunut yksin vaan kavereita tarvitaan). En voi olla ajattelematta Johanneksen evankeliumista löytyviä sanoja: Minä olen elämän leipä ( Joh 6:35). Hengellisyyteen liittyy paitsi itse leipä myös rakentaminen. Me itse valitsemme, mitä elämässämme rakennamme, mille taikinalle uuneissamme annamme mahdollisuuden paistua, mitä paistumista vaalimme. Joskus on hyvä miettiä, kuten Pietari uuninsa äärellä: ”Miksi minä tätä teen. Tässä kuluu koko ajan aikaa ja aikaa, mihin se menee, kuluuko se hukkaan.” (s. 77) Pietari puntaroi tekemäänsä ja nähtävästi havaitsee sen arvokkaasti, koska uunin rakentaminen jatkuu. Kaikkea, koko elämää, leimaa ”tuoreen leivän odotus” (s. 399) Lopulta leipä paistuu uunin syvyyksissä. Pietarin leipä paistuu hyväksi.

Mitä sanoisin toisesta lukemastani kirjasta? Mika Waltari kirjoitti Suuren illusioninsa kaksikymppisenä Pariisissa.

Jokin taika kirja sivuilta välittyy. Nuoruus, kiihkeys, mustavalkoisuuskin.

Jos on Hyry pysytellyt Uunillaan mahdollisimman kaukana ajan hekumasta, on Waltari pyrkinyt suoraan sitä kohti omassa teoksessaan. Parasta antia nykylukijalle ovat juuri kirjasta huokuvat valoreklaamien ja automobiilien tunnelma ja maailma. Mitä on ollut elää 20-luvulla? Mikään tietokirjan historiakuvaus ei pysty välittämään samaa yksilöllistä tunnetta. Kirjan päähenkilön toimittaja Hartin mukana lukija pääsee helsinkiläisiin taiteilijapiireihin ja lopulta suurkaupunkeihin Berliiniin ja Pariisin bulevardeille kokemaan pakahduttavia ristiriitoja rakkauden ahdistamana.

Kaunokirjallisuuden avulla historiakin saadaan osumaan suoraan ytimeen, lukijan sielunmaailmaan. Jättääkö kaunokirjallisuus pysyvämmän jäljen? Tämä on mielestäni mahdollista, sillä kauno (verrattuna tietoon) onnistuu vetoamaan useampaan aistiin/vastaanottimeen yhtä aikaa. Minä NÄEN välkkyvät valoreklaamien valot ja kadulla kulkevien miesten valkoiset hansikkaat. Minä HAISTAN savukiehkuran tyylikkäästi puetun herran poltellessa sikariaan muhkeassa nojatuolissa ja KUULEN hennon kahinan kun hän hienostuneilla sormillaan kääntää rakkaimman runokirjansa sivuja.

Kaunokirjallisuus tavoittaa niitäkin puolia, jotka ovat näkymättömiä ja joille ei ole suoria käsitteitä.

Suuri illusioni on kirja, joka lisäsi näkemystäni, tietoani maailmasta. Tämän lisäksi sain kokea myös esteettisen elämyksen, viihdyin ja sain pohdittavaa elämän asioista.

Vatsantäytettä tuli tällä kertaa näistä:

Antti Hyry: Uuni (Otava 2009)

Mika Waltari: Suuri illusioni (wsoy 2008), (alkup. 1928)

Wsoy, 2008

En ole aiemmin lukenut Anderssonin runoja.

Oikeastaan hassua, kun ajattelee sitä, että miehen pohdiskelut mm. kirjoittamisesta ovat minulle kuitenkin tuttuja kirjoista Luova mieli  ja Jokainen sydämeni lyönti. On tullut aika tutustua runoilijan runoiluun runojen itsensä kautta (minäkö ihastunut sanaan runo?).

Ajan menon  takana on kaksi kokoelmaa, Tidens framfart  (Söderström 2005) ja Lust  (Söderström 2008). Suomennokset on tehnyt Jyrki Kiiskinen.

Andersson kirjoittaa helposti lähestyttävää mutta vahvaa runoutta. Minulle aihe- ja teemakirjo kielii kokemuksesta. Näistä runoista jokainen löytää jotakin, asiaa on paljon ja mukaan mahtuu niin yksityisiä rakkauspohdiskeluita kuin yhteiskunnallista näkökulmaa. Itse nautin eniten elämänfilosofisiin kysymyksiin iskevistä säkeistä – nautin kirjoittajan taidosta näyttää elämään liittyvä hämmennys.

Kokoelmaan on ihka ensimmäiseksi valittu ajan menosta ja rakkaudesta kertova runo. Se on puhdas, ehjä, vangitseva ja soljuu eteenpäin kuin aika konsanaan. Luopuminen. Onko se läsnä jo rakast u/a misen kokemuksessa?

Ajan menoa se oli vesi tuulet/ Tulin luoksesi mukanani se/ mitä minulla on ja mitä minulta puuttuu/ Jokin päättyy ja jää kuten tyhjyys on/ Selvempää siitä ei tullut/ (s.7)

Runon tunnelma on haikea, mutta niin kaunis. Yllätyn ja ilahdunkin, kun ajan menosta löytyy osion lopuksi toinenkin runo. Kohtaamiset. Niissäkö ja niistäkö me elämämme elämme?

Näin sinun tulevan kohti yhtenä talvi-iltana/ kaupungissa/ Sen minä näin/ Sen selvempää siitä ei tullut/ Ajan menoa se oli jää myrskyt/ rakkaus (s. 60)

Pohdintojen lisäksi Anderssonin runoissa otetaan kantaa. Herättelijänä runoilija osaa kysyä osuvia kysymyksiä. Ainakin minuun ne iskevät. Sivulta 32:

Uskotko maailman olevan paha ja itse olevasi hyvä/

Runo pysäyttää minut myös tässä:

Onko sinun ja heidän fundamentalisminsa välillä eroa/ Suojeletko niidenkin elämää joita et voi sietää/

Samoin tästä jatkava lause on sellainen, jota kannattaisi kysyä itseltä aika ajoin:

Ottaisitko itsesi mukaan autiolle saarelle/

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ehkä en, ainakaan aina.

Rehellisesti myönnän myös sen, että tähän kokoelmaan mahtuu tekstiä, joka ei jätä ihmeemmin jälkeä. Nämä suvantopaikat annan mennä ohitseni, sillä tiedän, että taas kohta taas poimitaan pieniä helmiä. Pidän alkuosan ajan menosta enemmän loppuosan halu-runoista. Joissakin runoissa shokeeraaminen tuntuu liian tarkoitukselliselta. Joissakin runoissa taas on liikaa vuodatuksen makua. Näkemyksemme eivät aina kohtaa, kuten runossa (ihminen ja muut eläimet), sillä onhan ihminen jotain muuta! (Runojen nimet on kirjassa merkitty sulkujen sisään, sopii tällaiselle sulkutautiselle lukijalle hyvin). Mutta runo on kyllä hieno ja puhuu hienoja.

Rakkaudesta toivosta ja surusta on runo tehty/ (s. 73)

Mikä olisi runoilija, joka ei ottaisi kantaa omaan runoiluunsa? Anderssonilta löytyy oivallinen ajatus kirjoittamisesta.

Kirjoittajan työ on nimetä se mikä on unohdettu ja/ estää maailmaa vajoamasta uneen/ (s.18)

Tässäkö on lukemiseenkin liikauttava voima? Tutustua siihen, mikä on unohdettu/minkä on unohtanut, estää itseä vajoamasta uneen?

Myös kokoelman viimeisessä runossa käsitellään kirjoittamista. Luen sen monta kertaa läpi. Se on yksinkertainen. Ja siksi niin hyvä. Se alkaa

Kirjoitan runon/ Kirjoitan että hengitän että sinä hengität/ (s.120)

Runo kertoo erilaisista konkreettisista havainnoista, kuinka kissa nuolee huuliaan tai kuinka mannerlaatat liikkuvat. Keskivaiheilla mennään jo minua huikaisevasti ja abstraktimmalle tasolle.

Kirjoitan että suuri käsi/ Kirjoitan että haluan jäädä että/ kaipaan pois/ Kirjoitan kaikista enkä erityisesti kenestäkään/ (s.120)

Suuri käsi. Haluta jäädä ja kaivata pois. Niin. Juuri niin. Tässä se on, minunkin kokemukseni kirjoitettuna, runoilijan sanoittamana.

Varmasti, jos vastaan tulee, tartun jatkossakin Anderssonin hengentuotteisiin. Tällä hetkellä kiinnostavimmalta vaikuttaa teos Hulluudestamme ja hulluudestanne (2003), mutta voisin myös tutustua Anderssonin romaaniin Ihminen, sielunsa kaltainen (1983).

Vaikea, taitava Beckett

Jos haluat kokeilla jotakin mukavuusalueesi ulkopuolella olevaa, lue Samuel Beckettin Huonosti nähty huonosti sanottu. Sen kerronta ei ole mitään peruskauraa – nyt puhutaan kirjasta, jota ei ole helppo ymmärtää. Vai mitä sanot esimerkiksi tästä?

Totta on että valaistus. Kas miten sanatkin. Muutama pisara onnettomalta sattumalta ja tihkuminen käy kivuliaaksi. Vähintään. Huonosti sanottuna. Vähemmän. Lopulta se loppuu olemalla enää olematta. Niin ettei ole koskaan ollut. Jumalalliset tulevaisuudennäkymät. Totta on että valaistus.” (s. 52)

Ei sillä, etteikö kirjaa lukisi nopeasti läpi. Sivuja on 60 eikä teksti ole tiheästi painettu. Romaani tämä kai kuitenkin on. Pieni suuri sellainen.

Mutta se ymmärtäminen. Se on koetuksella. Ainakin minulla. Ensimmäinen lukukertani keskeytyi lomareissun takia. Siksi luin kirjan uudelleen, nyt loppuun asti läpi. Päätin, etten pyri rasittamaan itseäni analyyttisella otteella, arvelin sen aiheuttavan vain turhautumaa, enhän kuitenkaan pääsisi täyteen selvyyteen siitä mitä kirja on. Mutta jotain pitäisi saada irtikin – jos ei muusta niin tunnelmasta ja kielestä.

Kirjassa on vanha nainen. Ja mökki. Niitty ympärillään. On levottomia ja uhkaaviakin tunnelmia. Valkoinen ja musta ovat tärkeät. Kivet.

Nainen kulkee mustissaan ja suree. Kaipaa? Onko hän kokenut menetyksen? Ehkä kumppani on kuollut ja nainen on nyt yksin ja lähellä loppuaan itsekin. Yksinäisyyden tunnelma huokuu vahvana esiin. Vai jotakin aivan muuta sittenkin?

Mutta se kieli. Se beckettiläinen kieli. Se katkoo ja tekee äkkiliikkeitä. ”Kun ei yö niin ilta.”(s.46) ”Kun ei ilta niin yö.” (s. 41) Tämänkaltainen on tyypillinen lause kirjassa. Kertojan oma ääni kuuluu vahvana, välillä epätarkkana ja virheellisenäkin. Kirjoittaja kommentoi omaa kerrontaansa, hän sanoo yhtä ja saman tien toista. Lukija näkee kielen koko ajan lukiessaan, se on oikeastaan tärkeämpi kuin tarina itse. Tai se on osa tarinaa, tai tarina itse.

Tietenkin sitä alkaa analysoida teosta, vaikka ajatteli vain sukeltaa kieleen. Mutta voiko lukiessa olla kysymättä: mitä tämä tarkoittaa? Miksi tämä on kirjoitettu?

Minä tunnustan hakeneeni kirjasta isoja teemoja: kuoleman ja elämän tarkastelua. Pohdin iäkästä kirjailijaa ja hänen elämäntuntojaan. Onko tässä jonkinmoinen sisarteos usein hehkuttamalleni Carpelanin postuumille teokselle? Kertooko tämä teos pessimistisesti kirjailijan omasta kirjoittajantyöstä – huonosti nähty huonosti sanottu? Kirjailijan työtä tekevät usein haluavat toimittaa talonsa kirjoittamalla, tulee nyt mieleen Helena Anhava samannimisellä kirjallaan. Toiset taas tekevät kuolinsiivousta (kyllä, Eeva Kilven uutukainen on lukulistallani). Beckettin kirjassa jonkinlaisen lopullisuuden läsnäolon tuntee. Suhde siihen on välillä todella synkkä ja pessimistinen.

Pian voidaan aavistaa se mitä ennalta ei aavistettu kaksi mustaa kuilua sopivia paskaläpiä sielulle käydä käymäseltään. – – – Nähdään musta yö tai pikemminkin pelkkä mustuus jota ne läpikuultavat ympärilleen. Todellinen mustuus jossa lopultakin ei mitään enää välttämättä näkyvissä. ” (s. 58-59)

Seuraavassakin lainauksessa puhutaan kuolemasta, ja tuttu lause illasta/yöstä löytyy keskivaiheilta otetta.

Siinä ei olisi mitään järkyttävää jos hän olisi jo kuollut. Mitä hän tietysti onkin. Mutta sitä odotellessa mukavampaa ettei ole. Joten hän makaa peiton alla edelleen elossa. Pää peitettynä jostain syystä. Tai ei mistään syystä. On yö. Kun ei ilta niin yö. Talviyö. Ilman lunta. Vaihtelun vuoksi. Jotta yksitoikkoisuudessa olisi vaihtelua.” Ja sitten blogille sopiva lause jatkaa: ”Veltot ruohonkorret omituisesti jäykistyneinä kuuran painon alla.” (s. 41)

Minua puhuttelee loppupuolelta löytyvä kappale joka alkaa: ”Hän on katoamassa. Ja kaikki muu mitä oli.” (s.47) Puhutaan usvasta, joka valtaa alaa, valloittaa valkoisuudellaan . Siinä tuntuu olevan ainoa varmuus. Lopulta ei näy kuin usvaa, mutta sitten asia pyörretään ”Ei sitäkään. Se ei itse ole enää kuin usvaa. Miten ihmeessä sen voi sanoa?” Kappaleen lopussa kirjoittajan on syytä käskeä jo itseäänkin: ”Rauhallisesti.” (s. 47)

Paljon nähtävää, paljon sanottavaa jää. Osaanko itse katsoa, havainnoida, nähdä? Osaanko sanoa? Sanonko? Yhdyn kirjan viimeiseltä sivulta löytyvään lauseeseen. ”Miten sen nyt lopultakin lopettaakseen viimeisen kerran vielä huonosti sanoisi?” (s.60)

P.S. Oikeastaan on niin, että ainakin kaikkien niiden jotka kirjoittavat, etenkin runoja, tulisi välttämättä tutustua Beckettiin. Kielen takia. Ota hyvä ihminen haaste vastaan!

Kirja:

Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu. LIKE 2002. (Suom. Anni Sumari)

(Mal vu mal dit, 1981 ja Beckettin oma englanninnos Ill seen ill said, 1982)

(1902)

Hämmentävää?

Luin jokseenkin hämmentyneenä oululaislähtöisen Teuvo Pakkalan (1862-1925) tarinaa Esteri Kalmista, joka on kasvanut äidistään orpona ja janoaa kipeästi isänsä rakkautta. Kirja erosi aika tavalla vuosi sitten lukemastani Elsasta (1894), josta pidin kovin. Tämä kirja keskittyy aivan erilaisella intensiteetillä nuoren päähenkilönsä, häilyväisen mutta samalla valovoimaisen persoonan, mielenvaihteluihin ja ongelmiin.

Tylsää?

Rehellisesti sanottuna koin lukemisen välillä jopa tylsäksi. Kerronnan juoksutus oli poukkoilevaa, katkeavaa, hajanaista. Jännite ei riittänyt, tarina ei vain pitänyt otteessaan koko ajan. Kirjassa on paljon modernin tuntua, yritystä ainakin, mutta ehkä ratkaisu ei vain ollut niin onnistunut (?).

Syvällistä?

Pakkala tuntuu pohtivan kirjassaan hyvin syvällisesti olemista, olemisen järkeä. Toistuvasti hän laittaa henkilönsä ihmettelemään: mitä tämä elämä on? Mitä ovat nämä päivät? Miten voi ihminen elää? Olen v a i k u t t u n u t siitä, että kotimainen kirjailija on tarttunut näinkin abstrakteihin, syvällisiin ja suuriin teemoihin, mutta kuten sanottu, täysin vakuuttunut en ole onnistumisesta.

Teknistä?

Joku Pakkalansa tunteva lukijani ehkä ajattelee mielessään, etten nyt ymmärrä, että kyseessä on Pakkalan kerrontatekninen ratkaisu, jossa hajanaisuus kerronnassa kuvastelee hajallaan olevaa päähenkilöä tms. Taitaa tässä olla tajunnanvirtaakin (ja jossain törmäsin Pakkalan yhteydessä sanaan impressionismi) mukana.

Ehkä kyse on niistä, teknisistä rakenneratkaisuista, mutta minuun valittu tyyli ei täysin tehnyt vaikutusta (rohkeudesta kyllä pointsit). Siitä olen sittenkin kiitollinen, etten jättänyt kirjaa kesken,( houkutus oli kyllä jossain välissä suuri), sillä loppuratkaisuissa oudot langanpätkät niputtuivat saaden kirjaan sisältyvän abstraktiuden ja dramaattisuuden korostumaan – näin syntyi kokonaiskäsitykseni kirjan maailmasta. Löydän kirjan tunnelmasta yhteneväisyyksiä Canthin Salakarin loppuratkaisuihin.

Tarkkanäköisen psykologista?

Olen hämmästynyt siitä, että Pakkala on niin kiinnostunut naisen ajatuksenjuoksua kohtaan. Teuvo on paneutunut aiheeseensa. Hänellä on tarkkanäköisiä havaintoja naisihmisten elämänmenosta ja keskinäisistä suhteista. Vaikka kuka sanoisi mitä, minua alkaa tässä kohdin kiinnostaa elämäkerrallinen kirjallisuudentarkastelu. Miten on varttunut mieskirjailija, joka tarkkailee näin oivaltavan terävästi naisten sielunelämää? Myös kirjailijan kyky psykologiseen näkemiseen saa arvostukseni. Pakkala näyttää tietävän, että lapsuuden tapahtumat ja rakkauden puute vaikuttavat läpi elämän. Pisteet myös siitä, että 1900-luvun alun (mies)kirjailija pitää aihetta kertomisen arvoisena.

Intertekstuaalista?

Jännää on kaivella esiin kirjojen välisiä yhteyksiä. Vuoden sisällä olen lukenut Salakarin lisäksi myös Ahon Papin rouvan . Näissä kahdessa, samoin kuin Pienessä elämäntarinassa, parempiosaiset piipahtavat pienellä mökillä, joka sijaitsee keskellä korpea taipaleen takana. Kansanihmisten elämää on (muistaakseni) kuvattu lempeän arvostavasti jokaisessa teoksessa.

Tutkittavaa?

Pieni elämäntarina on oikeastaan omalla tavallaan aika metka kirja. Se ei lukiessa viehätä kuten Elsa tai Pakkalan novellit, mutta jättää kyllä miettimään. Mitähän tuumisin kirjasta toisella lukukerralla? Nyt kirja oli minulle pohjavireeltään liian dramaattinen (tulee mieleeni aiempi postaukseni Humisevasta harjusta). En vain pysy kärryillä näissä Ah! ja Voih! pakahduttavissa tunnelmissa . Eino Leino on kutsunut arvostelussaan kirjaa tempoilevaksi. Minusta se on kuvaavasti sanottu. Varmasti ulottuvuuksia löytyy muitakin (voisin kuvitella tämän olevan tutkijoille antoisa teos), mutta tempoilevuus on yhtä kaikki silmiinpistävää tässä teoksessa. Sellainenkin kävi mielessä, että jos/kun joku lähestyy nykypäivän kustannustoimittajaa samaan tapaan tempoilevalla käsikirjoituksella, jaksaako toimittaja lukea sen loppuun, vai lentävätkö liuskat(ja mahdollinen tuleva klassikko) parin luvun jälkeen hylättyjen pinoon otsikolla ”jännite ei säily, mielenkiinto ei pysy yllä, liian hajallaan”?

En tiedä, ehkä olen h u o l i m a t o n lukija, mutta tämän kirjan juonessa ei aina ollut helppo pysyä. Kuka teki mitä? Kenelle tapahtui mitä? En tiedä pystyisinkö lukemani jälkeen vastaamaan näihin kysymyksiin. Pakkala ei turhia selittele, hän antaa tarinansa katkeilla kuten tahtoo, hän tuntuu luottavan lukijaansa, ehkä liikaakin?

Esterien kesä?

Pienen nettiselailun tuloksena huomaan, että Pieni elämäntarina on kuitenkin arvostettu kirja. Itselleni kävi niin, että pitkän lukemiseni tuloksena yksilön eksistentiaaliset ahdistuspohdinnat alkoivat sittenkin siinä mielessä kiinnostaa, että todennäköisesti jatkan niihin tutustumista. Voisin etsiä käsiini erään toisen nuoren naisen sisäisen elämän ongelmista kertovan kirjan, nimittäin Sylvia Plathin Lasikellon alla. Esther-niminen päähenkilö näyttää olevan siinäkin. Näin kruunattaisiin kohdallani tämä kesätön ( ja melko tavalla lukematonkin) kesä.

Huomasinpa sellaisen jutun, että suomalainen kansanrunous voi yllättää.

Selailen yhtä runotiiliskivistäni. Siitä löytyy useiden kotimaisten suosikkirunoilijoiden hengentuotteita. Huomaan kuitenkin pysähteleväni Kantelettaren runoihin. Viikonloppuna olin häissä, siksikö silmät hakeutuvat tällaisiin helmiin:

mie tahon tasaista miestä/ tasaiselle varrelleni,/ miehen riskin rinnalleni,/ kaunokaisen kannoilleni,/

Eikä kuka tahansa suinkaan kelpaa runon naimahaluiselle neidolle.

en mä huoli huntsukoista, noista poika rantsukoista, koirista kotikyläni,/

Koirista kotikyläni. Huh. Tai tässä yhteydessä: vuf.

Tässä runossahan on asennetta nykynaisille. Ja voivat kai miehetkin sanoa samaa kotikylänsä puudeleista tai piskeistä (kuinka vaan).

Kaihoisa kauneus

Kun silmäilen kirjastani löytyviä muitakin Kantelettaren runoja (lauluja), huomaan, että minua viehättää niissä viljeltyjen sanojen ja säkeiden kauneus.

Minulle lukeminen on jossakin mielessä i k ä v ö i n t i ä , milloin mihinkin, kaipaamista. Huomaan, että yhä useammin kaipaan sanoilta kauneutta. Onko se sitä paljon mainittua suomalaista melankoliaa vai mitä, en tiedä.

Mutta että on meillä vaan osattu laulaa! Mihin taipuukaan tämä kaunis suomi! Jo muutaman runon perusteella vakuutun: kansanrunojen kieli on kaunista! Ilmankos se on innoittanut monia taiteilijoita (ainakin ennen).

A l k u s o i n t u mahtaa olla jotakin perisuomalaista. Sen pulpahtelu muuallakin kuin kansanrunoudessa ilahduttaa mieltä. Lukemassani runossa puhutaan miehistä, jotka jäävät rannalle ruikuttamaan: jää monta sulhasta surulle, siinä jää Tokrajärven tolloturvat ja Lylyvaaran lylleröiset, vieläpä Kirvesvaaran kiltit miehet ja Sonkajan pojat soriat.

Emo neuvoo

Parasta jokainen haluaa, myös vanhemmat lapsilleen. Edelliseltä sivulta löytyy Kantelettaren runo, jossa äiti neuvoo poikaansa vaimon etsinnässä. Hyvää vaimoa ei emon mielestä löydä kylän raiteilta notkumasta.

Tyttöä ei piä tavata/ kiviseltä kirkkotieltä,/ siellä veltotki verassa,/ laiskat lainavaattehessa/

Parempi on mennä etsimään sieltä, missä tehdään töitä.

navetasta nainen saa’a,/ riihestä rivahka piika—askareihin aina valmis/ valpas aamulla varahin

Mitähän tarkoittaa tuo verassa? Verka ehkä?..kuulostaa niin vieraalta omaan korvaan…

Niin, kansanrunoutta voisi olla mielenkiintoista lukea siksikin, että oma kieli r i k a s t u i s i uusilla ilmauksilla. Mutta vaikka mielelläni luen näitä tekstejä muiden kotimaisten suosikkirunojen joukossa, kokonaiseen kansanrunokokoelmaan tarttuminen tuntuu kyllä työläältä ajatukselta…

Vähän myöhemmin: Innostun sittenkin selailemaan netin tietoutta Kantelettaren teksteistä. Huomaan, että oma mielikuvani on e r i t t ä i n yksipuolinen. Enhän minä tiedä siis yhtään mitään koko kirjasta! Kanteletar näyttääkin olevan melkoisen moniulotteinen teos. Se ei todellakaan sisällä pelkkiä kauniita runoja, joidenkin mielestä kaikkea muuta (on paljon mm. väkivallasta ja juopottelusta kertovia runoja). Monenlaista mahtuu sen satoihin runoihin. Ja entäs lastenlorut sitten? Hus sika metsään. Oli ennen onnimanni. Monet tutut rallatukset löytyvät tästä teoksesta! Mitkä muuten? Onkohan esim. Lennä lennä leppäkerttu..? Kiinnostun sittenkin. Jos nyt pitäisi päättää, kumpi kansanrunokokoelma lähtisi tarkempaan syyniin (Kalevala vai Kanteletar siis), olisi valinta selvä.

Kiitossanat Elias Lönnrotille: jaksoit silloin 1800 –luvulla kulkea keräilemässä näitä lauluja ja koota ne kirjaksi. Kiitos Mateli Kuivalatar ja monet muut, jotka lauloitte runonne(-mme) Eliakselle.

Lukemani tiiliskivi: Elämän ja rakkauden runot (Gummerus 2009)

s. 131 Mie tahon tasaista miestä

s. 130 Tavattava tyttö