Jokaisella kirjalla on ikioma tunnelmansa. Lukijana antaudun kirjailijan luomaan todellisuuteen sillä haluan saada kirjasta jotakin irti ja itselleni. Viime päivinä minua on viety kahteen hyvin erilaiseen maailmaan.
Toinen niistä on levollinen, voisi sanoa hidas, turvallinen, perinteikäs, konservatiivinenkin. Toinen on nostalginen mutta modernia henkivä illuusiomaailma, jossa tuoksuvat bensa ja savukkeet.
Korkkasin siis ensimmäisen hyrylliseni, se tapahtui Finlandialla huomioidun Uunin muodossa. Kirjailija Antti Hyry on romaanissaan uppoutunut työnteon kuvaamiseen. Soraäänet ihmettelivät, miten yksityiskohtaisella uunin muuraamisella voi yltää ykkössijalle. Fanit taas olivat peittelemättömän ihastuneita siitäkin syystä, että hienon uran tehnyt kirjailija sai ansaitsemansa tunnustuksen.
Jo sanatasolta voin aistia tämän teoksen maailman. Tietenkin kyse on paljolti muuraamiseen liittyvästä. Piisit, varvit, linjalangat, poskikanavat ja pumppuvalut tosin soljuvat ohitseni vaivatta, oikeastaan en kiinnitä niihin juuri huomiota, sillä epäteknisenä olentona myönnän, etteivät ne herätä minussa uteliaisuutta. En siis osaa kirjan luettuani kuvata sitä, miten uunia rakennetaan, mutta joku toinen lukija saattaisi osatakin, joku paneutunut, rakentamisesta kiinnostunut. Oma huomioni on muissa seikoissa. Huomaan sulokkaasti korvaani soivat tutut sanat: porstua, nisupulla, soututuoli, ruusunmarjasoppa, aamupuuro. Voi näitä lämpimiä sanoja, ne tuovat hyvän olon.
Myös pohjoisen luonnon kuvaus, jota tarjoillaan tipoittain työnteon lomassa arkisina mutta toisaalta keskittyneinä havaintoina, ihastuttaa. Sellaistahan se on, pitkän talven eläneet eivät voi olla janoamatta kesän lämpöä, katajan tuoksua ja sitä miten vaikkapa ”koivujen lehdet kahisivat heikossa merituulessa” (s. 131) . Kumma kyllä pahalta ei lyhyen kesän eläjästä kuulosta edes se mitä Hyry kuvaa hillasuolta ”sääskiä kierteli ympärillä ja tuli aina kuumempi ”(s. 148).
Omaleimaisuus on iso juttu, ja juuri tämä Hyryssä kiehtoo: mies kirjoittaa omaleimaista tekstiä. Tunnettuahan on, että AINA kirjoittajilta penätään sitä mystistä omaa ääntä. Tässä meillä on äänen haltija, kirjailija, jota nimittäisin rohkeaksi.
Miksikö? Kuka muu kuin rohkea uhmaa ajan hekumaa ja kirjoittaa romaanin joka on kuorittu kiireestä ja yllättävistä juonenkäänteistä? Uuni on totisesti kirja, joka ei kosiskele myyvän kirjallisuuden suosikkiaiheilla. Tyyli on levollinen, vakaa, kumartelematon. Kun on mitä on, ei tarvitse olla muuta. Kun näin on hyvä, on myös lukijan olo hyvä. Lukija voi rauhassa hengittää päähenkilöiden Pietarin ja Hannan kanssa yhteistä maailmaa. Mitäs teille kuuluu? Mitäs olette puuhailleet? Sillä puuhailleet he aivan varmasti ovat. Etevät, t e k e v ä t henkilöt.
Ja silti näin: vaikka tekeminen silti lepo, lepo tekemisessä, olemisessa. Kummastelen, miten paljon pidin kerronnasta, nimenomaan sen yksinkertaisuudesta, joka kätkee taakseen paljon elämää. Minä, joka olen niin viehättynyt lyyrillisestä ilmaisusta, lepään Hyryn s e l k e i s s ä lauseissa. Mietittävääkin jää. Miksi Hyry loppupuolella leikittelee minä- ja hän -muotojensa kanssa niin ärhäkästi? Haluaako hän pohdituttaa havaitun, koetun ja eletyn rajoja, identiteetin rajoja?
Minulla oli villi ennakko-oletus. Osallistuin joskus blogikeskusteluun Uunista (vaikken siis ollut kirjaa vielä lukenutkaan) ja keksin silloin hatusta eräänlaisen tulkintamahdollisuuden. Koska Hyry yhdistetään lestadiolaisuuteen (Uunissakin puhutaan usein seuroista) , menin niinkin pitkälle, että pohdin ääneen, josko Uuniin voisi liittyä ajatus konkreettisen rakennustyön vertautumisesta ihmisen hengellisyyden rakentamiseen. Nyt pääsin testaamaan tuulesta temmattua tai pitäisikö sanoa hienommin, intuitiivista, ennakkomiellettäni.
Ja kyllä, kyllä minä yhä vertaisin uunin rakentamista elämän abstraktimpien asioiden rakentamiseen ja rakentumiseen. Miten me elämäämme rakennamme? Niin hengellistä puolta kuin muutakin. Miten me päivämme elämme? Kirjan takakansi lupaa: ”Antti Hyryn teosten tapaan myös Uuni on aihettaan avarampi kirja”. Kyllä minulla siis on lupa etsiä muutakin kuin tiilien asettamista oikeaan järjestykseen silloinkin kun Pietari pohtii: ” On hyvä muurata, kun näkee, mitä tekee ja tietää, mihin tiilen panee.” Helpompi se on elääkin, kun näkee mitä tekee ja tietää muutenkin, missä mennään. Aika kuluu koko ajan, Pietari pohtii aikaa molempiin suuntiin: ketä ovat ne, jotka ovat näitä polkuja ennen tallanneet, ketkä tulevat elämään kun itsestä aika jättää.
Syöminen on tekemisen ohella läpi kirjan hyvin tärkeässä asemassa. Huipentumansa se saa kirjan lopussa, kun Pietari paistaa leipää huolella ja rauhassa rakentamassaan uunissa (ja huom. uunin rakentaminen ei onnistunut yksin vaan kavereita tarvitaan). En voi olla ajattelematta Johanneksen evankeliumista löytyviä sanoja: Minä olen elämän leipä ( Joh 6:35). Hengellisyyteen liittyy paitsi itse leipä myös rakentaminen. Me itse valitsemme, mitä elämässämme rakennamme, mille taikinalle uuneissamme annamme mahdollisuuden paistua, mitä paistumista vaalimme. Joskus on hyvä miettiä, kuten Pietari uuninsa äärellä: ”Miksi minä tätä teen. Tässä kuluu koko ajan aikaa ja aikaa, mihin se menee, kuluuko se hukkaan.” (s. 77) Pietari puntaroi tekemäänsä ja nähtävästi havaitsee sen arvokkaasti, koska uunin rakentaminen jatkuu. Kaikkea, koko elämää, leimaa ”tuoreen leivän odotus” (s. 399) Lopulta leipä paistuu uunin syvyyksissä. Pietarin leipä paistuu hyväksi.
Mitä sanoisin toisesta lukemastani kirjasta? Mika Waltari kirjoitti Suuren illusioninsa kaksikymppisenä Pariisissa.
Jokin taika kirja sivuilta välittyy. Nuoruus, kiihkeys, mustavalkoisuuskin.
Jos on Hyry pysytellyt Uunillaan mahdollisimman kaukana ajan hekumasta, on Waltari pyrkinyt suoraan sitä kohti omassa teoksessaan. Parasta antia nykylukijalle ovat juuri kirjasta huokuvat valoreklaamien ja automobiilien tunnelma ja maailma. Mitä on ollut elää 20-luvulla? Mikään tietokirjan historiakuvaus ei pysty välittämään samaa yksilöllistä tunnetta. Kirjan päähenkilön toimittaja Hartin mukana lukija pääsee helsinkiläisiin taiteilijapiireihin ja lopulta suurkaupunkeihin Berliiniin ja Pariisin bulevardeille kokemaan pakahduttavia ristiriitoja rakkauden ahdistamana.
Kaunokirjallisuuden avulla historiakin saadaan osumaan suoraan ytimeen, lukijan sielunmaailmaan. Jättääkö kaunokirjallisuus pysyvämmän jäljen? Tämä on mielestäni mahdollista, sillä kauno (verrattuna tietoon) onnistuu vetoamaan useampaan aistiin/vastaanottimeen yhtä aikaa. Minä NÄEN välkkyvät valoreklaamien valot ja kadulla kulkevien miesten valkoiset hansikkaat. Minä HAISTAN savukiehkuran tyylikkäästi puetun herran poltellessa sikariaan muhkeassa nojatuolissa ja KUULEN hennon kahinan kun hän hienostuneilla sormillaan kääntää rakkaimman runokirjansa sivuja.
Kaunokirjallisuus tavoittaa niitäkin puolia, jotka ovat näkymättömiä ja joille ei ole suoria käsitteitä.
Suuri illusioni on kirja, joka lisäsi näkemystäni, tietoani maailmasta. Tämän lisäksi sain kokea myös esteettisen elämyksen, viihdyin ja sain pohdittavaa elämän asioista.
Vatsantäytettä tuli tällä kertaa näistä:
Antti Hyry: Uuni (Otava 2009)
Mika Waltari: Suuri illusioni (wsoy 2008), (alkup. 1928)
Ruohonkortta 