Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Ahti’

Kirjapaja 2009

198 sivua.

Joskus kaipaan tuhdin kaunokirjallisuuden lomaan jotakin aivan muuta. Joko kevyempää tai sitten filosofista/psykologista/uskonnollista kirjallisuutta. Risto Ahdin kirja Tie, köyhyys, ilotoi mieluisan katkoksen muuhun lukemiseen. Minulla on menossa painavia opuksia, on Gogolia, Beckettiä, Kunderaa, mutta niin vain Ahti otti voiton – ahmaisin taidetta ja uskoa käsittelevät esseet pikavilauksessa.

(Varoitus! Tuleva teksti ei kaikilta osin keskity kirjaan. Kirjan innoittamana arvioijan ajatus irtoilee sivupoluilleen… tiedossa siis bloggailun ehtaa mutuhuttua! )

Ylistys ihmiselle

Kirja kuuluu Kirjapajan Kuiskauksia-sarjaan, jossa eri alojen taiteilijat kertovat luovasta työstään ja pohtivat työnsä ja uskonnollisuuden kohtaamista.

Runoilija Risto Ahdin (s. 1943) voimakkaat kuiskaukset eivät supattele lurituksia vaan ääntävät tanakan täsmällisesti, jopa julistamalla. Onko kyseessä sittenkin ääneen huutaminen?

” En usko, en toivo, rakastamatta en voi olla, en voi olla rakkautta ääneen huutamatta.”   (s. 7)

Ahti kirjoittaa ylistystä ihmiselle, ihmisyydelle.

Minulla ei ole muuta kristillistä uskoa kuin Ihminen, ainutlaatuinen.” (s. 68)

Kirjassa on kyse niin maallisista kuin henkisistä ja hengellisistä asioista, vaikka Ahti edellä mainittujen jaottelua eri karsinoihin kritisoikin. Vaikuttaa siltä, että tekstin takana on taiteilija, joka kavahtaa kaikenlaista lokerointia. Minulle kirjan kautta piirtyy kuva uskonnollisia pohtivasta individualistista, rakkauden sanansaattajasta, joka ei innostu kirkkokuntien helmoista vaan haluaa tutkia eri suuntauksia sitoutumatta muuhun kuin taiteeseen ja ihmisen rakastamiseen.

Tarkkailijan paikalta on hyvä herätellä sekä laumojen sisäpuolella että ulkopuolella olevia.

Teos haastaatutkailemaan omia mielipiteitä ja omaa vakaumusta. Lukiessani sovittelin näkökantojani esseissä esitettyyn. Lukemattomia kertoja huokailin ”juuri näin minäkin ajattelen!”. Yhtä monta kertaa huomasin taipuvani toisenlaiseen ajatteluun.

Ihmiskeskeisyys on tällainen kiistanalainen asia. Ihmisen korostaminen voi jostakin näkökulmasta olla oleellinen asia, kun taas toisaalta se on mielestäni totaalisen riittämätön, ainakin totuudesta ja pelastuksesta puhuttaessa (ja näitäkin Ahti tekstillään hahmottaa). Luovan ihmisen (kaikkien siis!) on mielestäni löydettävä totuus itsestään, löydettävä/tajuttava itsensä, identiteettinsä, uskottava ainutlaatuisuutensa. Tässä mielessä ymmärrän kiihkeän halun herättää ihminen tajuamaan potentiaalinsa ja arvokkuutensa (mikä hieno ominaisuus opettajalle!). Mutta mihin saakka ihmisen korostaminen voi yltää? Ei ihminen jumala ole. Ei ihminen itse itseään pelasta. Koen, kenties toisin kuin Ahti, ihmisestä itsestään lähtevä valo ei kanna. Olenko pessimisti? Ihminen haluaa hyvää, mutta ei vaan kykene ja tekee pahaa. Ihminen – kadotettu. Silti äärimmäisen rakastettu – ja pelastettu.

Entä taide?Voiko taiteella olla muuta jumalaa kuin ihminen?

Minua kiinnostaa ja mietityttää kristillisen taiteen olemus ja mahdollisuudet. Olen kuullut sanottavan, että kristillinen taide on vaikea, lähes mahdoton yhtälö, sillä taiteilijaa ei saa sitoa mikään vakaumus.

Mutta voiko olla ihmistä, jota ei sitoisi jokin mielipide tai vakaumus?

Kaikillahan meillä on lähtökohtamme ja vakaumuksemme. Kristillisen taiteen ongelma kyllä on eräänlainen kaavoihin kangistuminen, olemassa olevien tapojen ja tyylien toistaminen. Taiteeseen kuitenkin kuuluu jatkuva uudistuminen ja rajojen rikkominen. Tässä kristillistä taidetta tekevät eivät ole olleet parhaimmillaan.

Edelliseen liittyen, ja muutenkin, todella ajatuksia herättävä on kirjan luku, jossa Ahti pohtii Jeesus-nimeä. Hän on huomannut, miten helposti nimeä käyttävä leimautuu.

Miten voi älykkäille ja viisaille ihmisille puhua tästä miehestä ilman, että menettäisi kasvonsa ja samaistuisi uskontojen, ja hengellisyyksiin hukkuneiden ihmisten massaan?” (s. 142)

Ahti päätyy ratkaisuun sensuroida nimi kokonaan kielenkäytöstään, vaikka tunnustaakin kiitollisuutensa nimeä kantavalle miehelle.

Jollakin tasolla ymmärrän ratkaisun. Nimi on vaikea. Mutta: ehkä sen kuuluu ollakin sitä. Oikeastaan uskon sen jopa kuuluvan asiaan. Ehkä jokin kristillisen uskon salaisuus liittyy juuri siihen.

Kirjoittaminen, runous

Kirja on täynnä oivalluksia, joita kirjoittaja auliisti tarjoaa lukijoidensa iloksi. Minua puhuttelee esimerkiksi puhe kauneudesta ja rikkaudesta. ” Ei ehkä heti huomaa, että kauneus on tapa piileksiä ja rikkaus tapa varastaa ja lukita omaksi.” (s. 151) Puhuttelevaa on myös opetus totuudellisuudesta ja todenpuhumisesta.

Todenpuhuminen on opiskeltava. ” (s.37)

”—valehtelu ja turha kaunopuhe sulkee mielen.” (s. 38)

Olla totta, totuudellinen. Kuinka vaikeaa se onkaan, olla totta itselleen ja muille. Taidamme kaikki piileksiä jollakin tavalla – kuka kauneuden, kuka älyn, kuka ammattiroolin takana. Totuudellinen näyttää heikot puolensa. Se taas kysyy luottamusta. Mutta teeskenteleminen taitaa olla paljon helpompaa. Ahdin mielestä me teeskentelemme kaikin voimin (s. 76).

Kirjoittavalle ihmiselle tämän kirjan teksteillä on paljon annettavaa. Lukijana Ahti vaikuttaa monipuoliselta. Hän sanoo ihailevansa sekä Aleksis Kiveä että Lauri Stenbäckiä.

Suomalaisen kirjallisuuden perinteen mukaan Aleksis Kivi on suuri runoilija, mutta Stenbäck ei kuulemma ole mikään runoilija vaan uskonnollinen runoilija.” (s. 116)

Taas tulee esiin se, miten tämä runoilija kaihtaa luokitteluja ja rajoituksia. Hän uskaltaa ajatella toisin ja ihmetellä, miksi ihmiset suhtautuvat niin alentuvasti ja halventavasti uskontoihin ja runouteen. (s. 148) Kirjaa lukiessa alkaa uskoa, että runoudella ja uskolla on jotakin yhteistäkin. Näkeekö niiden avulla jotakin, mitä ei muuten voi nähdä?

Ahti näkee runouden rakkauden kautta.

Runous on viattomuuden ja täydellisen näkemistä viallisessa ja särkyneessä.” (s.17)

Ei Ahdin teksti helpoimmasta päästä ole. Sitä voi lukea nopeasti, tajuamatta paljoakaan, tai sitten voi pysähtyä jokaisen lauseen äärelle makustelemaan. Voisin yhtä kaikki aloittaa lukemisen alusta ja lyönpä vetoa, että ymmärtäisin monet ajatukset uudella tavalla. Sitä seuraavalla lukukerralla avautuisi taas jotain uutta jne.

Esseekirjallisuuden taika on siinä, että se todellakin näyttää laittavan keskustelemaan. Lukija ei vain lue, hänen on laitettava itsensä likoon. Ainakaan itse en voinut olla ottamatta haastetta vastaan. Mitä minä itse ajattelen? Mitä koen? Tunnen? Miten suhtaudun näihin asioihin, joista tämä taiteilija-runoilija kirjoittaa ja jotka hän on kokenut omikseen? Ahti onnistui saamaan ajatukseni vuorovaikutukseen tekstinsä kanssa. Painavia kuiskauksia siis. Kiinnostus heräsi myös Kirjapajan Kuiskauksia- sarjan muita taiteilijoita kohtaan. Nähtävästi ainakin Hannu-Pekka Björkmanin kirja Valkoista valoa(2008) kuuluu tähän sarjaan.

Ja Risto Ahdin runot menevät nyt automaattisesti lukulistalleni. Niitä löytyykin aika liuta. Voisin aloittaa esikoisteoksesta Talvi on harha (1967).

Read Full Post »