Jos haluat kokeilla jotakin mukavuusalueesi ulkopuolella olevaa, lue Samuel Beckettin Huonosti nähty huonosti sanottu. Sen kerronta ei ole mitään peruskauraa – nyt puhutaan kirjasta, jota ei ole helppo ymmärtää. Vai mitä sanot esimerkiksi tästä?
”Totta on että valaistus. Kas miten sanatkin. Muutama pisara onnettomalta sattumalta ja tihkuminen käy kivuliaaksi. Vähintään. Huonosti sanottuna. Vähemmän. Lopulta se loppuu olemalla enää olematta. Niin ettei ole koskaan ollut. Jumalalliset tulevaisuudennäkymät. Totta on että valaistus.” (s. 52)
Ei sillä, etteikö kirjaa lukisi nopeasti läpi. Sivuja on 60 eikä teksti ole tiheästi painettu. Romaani tämä kai kuitenkin on. Pieni suuri sellainen.
Mutta se ymmärtäminen. Se on koetuksella. Ainakin minulla. Ensimmäinen lukukertani keskeytyi lomareissun takia. Siksi luin kirjan uudelleen, nyt loppuun asti läpi. Päätin, etten pyri rasittamaan itseäni analyyttisella otteella, arvelin sen aiheuttavan vain turhautumaa, enhän kuitenkaan pääsisi täyteen selvyyteen siitä mitä kirja on. Mutta jotain pitäisi saada irtikin – jos ei muusta niin tunnelmasta ja kielestä.
Kirjassa on vanha nainen. Ja mökki. Niitty ympärillään. On levottomia ja uhkaaviakin tunnelmia. Valkoinen ja musta ovat tärkeät. Kivet.
Nainen kulkee mustissaan ja suree. Kaipaa? Onko hän kokenut menetyksen? Ehkä kumppani on kuollut ja nainen on nyt yksin ja lähellä loppuaan itsekin. Yksinäisyyden tunnelma huokuu vahvana esiin. Vai jotakin aivan muuta sittenkin?
Mutta se kieli. Se beckettiläinen kieli. Se katkoo ja tekee äkkiliikkeitä. ”Kun ei yö niin ilta.”(s.46) ”Kun ei ilta niin yö.” (s. 41) Tämänkaltainen on tyypillinen lause kirjassa. Kertojan oma ääni kuuluu vahvana, välillä epätarkkana ja virheellisenäkin. Kirjoittaja kommentoi omaa kerrontaansa, hän sanoo yhtä ja saman tien toista. Lukija näkee kielen koko ajan lukiessaan, se on oikeastaan tärkeämpi kuin tarina itse. Tai se on osa tarinaa, tai tarina itse.
Tietenkin sitä alkaa analysoida teosta, vaikka ajatteli vain sukeltaa kieleen. Mutta voiko lukiessa olla kysymättä: mitä tämä tarkoittaa? Miksi tämä on kirjoitettu?
Minä tunnustan hakeneeni kirjasta isoja teemoja: kuoleman ja elämän tarkastelua. Pohdin iäkästä kirjailijaa ja hänen elämäntuntojaan. Onko tässä jonkinmoinen sisarteos usein hehkuttamalleni Carpelanin postuumille teokselle? Kertooko tämä teos pessimistisesti kirjailijan omasta kirjoittajantyöstä – huonosti nähty huonosti sanottu? Kirjailijan työtä tekevät usein haluavat toimittaa talonsa kirjoittamalla, tulee nyt mieleen Helena Anhava samannimisellä kirjallaan. Toiset taas tekevät kuolinsiivousta (kyllä, Eeva Kilven uutukainen on lukulistallani). Beckettin kirjassa jonkinlaisen lopullisuuden läsnäolon tuntee. Suhde siihen on välillä todella synkkä ja pessimistinen.
”Pian voidaan aavistaa se mitä ennalta ei aavistettu kaksi mustaa kuilua sopivia paskaläpiä sielulle käydä käymäseltään. – – – Nähdään musta yö tai pikemminkin pelkkä mustuus jota ne läpikuultavat ympärilleen. Todellinen mustuus jossa lopultakin ei mitään enää välttämättä näkyvissä. ” (s. 58-59)
Seuraavassakin lainauksessa puhutaan kuolemasta, ja tuttu lause illasta/yöstä löytyy keskivaiheilta otetta.
”Siinä ei olisi mitään järkyttävää jos hän olisi jo kuollut. Mitä hän tietysti onkin. Mutta sitä odotellessa mukavampaa ettei ole. Joten hän makaa peiton alla edelleen elossa. Pää peitettynä jostain syystä. Tai ei mistään syystä. On yö. Kun ei ilta niin yö. Talviyö. Ilman lunta. Vaihtelun vuoksi. Jotta yksitoikkoisuudessa olisi vaihtelua.” Ja sitten blogille sopiva lause jatkaa: ”Veltot ruohonkorret omituisesti jäykistyneinä kuuran painon alla.” (s. 41)
Minua puhuttelee loppupuolelta löytyvä kappale joka alkaa: ”Hän on katoamassa. Ja kaikki muu mitä oli.” (s.47) Puhutaan usvasta, joka valtaa alaa, valloittaa valkoisuudellaan . Siinä tuntuu olevan ainoa varmuus. Lopulta ei näy kuin usvaa, mutta sitten asia pyörretään ”Ei sitäkään. Se ei itse ole enää kuin usvaa. Miten ihmeessä sen voi sanoa?” Kappaleen lopussa kirjoittajan on syytä käskeä jo itseäänkin: ”Rauhallisesti.” (s. 47)
Paljon nähtävää, paljon sanottavaa jää. Osaanko itse katsoa, havainnoida, nähdä? Osaanko sanoa? Sanonko? Yhdyn kirjan viimeiseltä sivulta löytyvään lauseeseen. ”Miten sen nyt lopultakin lopettaakseen viimeisen kerran vielä huonosti sanoisi?” (s.60)
P.S. Oikeastaan on niin, että ainakin kaikkien niiden jotka kirjoittavat, etenkin runoja, tulisi välttämättä tutustua Beckettiin. Kielen takia. Ota hyvä ihminen haaste vastaan!
Kirja:
Samuel Beckett: Huonosti nähty huonosti sanottu. LIKE 2002. (Suom. Anni Sumari)
(Mal vu mal dit, 1981 ja Beckettin oma englanninnos Ill seen ill said, 1982)
Ruohonkortta 