Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Brontë’

(WSOY 2006 )

Englanninkielinen alkuteos Wuthering Heights (1847)

Voi Ellisbellis minkä teit. Nummien synkkämielinen rakkaustarina ei täysin vakuuttanut. Kesti kirjan puoliväliin saakka ennen kuin lämpenin. Siihen saakka luin huokaillen, en lukemisen ihanuutta vaan r a s i t t a v u u t t a.

Syitä on useita. Kirja pakotti kylpemään riuduttavissa tunteissa. Henkilöiden intohimoisia keskusteluja käytiin sivukaupalla.  Tunteiden osoittaminen ei ollut siirappista vaan pursuavan rajua. Paatoksellinen dialogi hengästytti, kunnes alkoi puuduttaa. Tunnedialogi jäi ulkokohtaiseksi siksikin, että en vain kokenut keskustelua uskottavaksi. Tunnustan lukeneeni osia kirjasta välinpitämättömänä ja tietoisen huolimattomasti. Minua kummastutti ristiriita väkevän hulluuteen vivahtavan intohimon ja englantilaisen hienostuneisuuden välillä. Eriskummallista. Synkkää. Liian kiihkeää. Liian äärimmäistä. Mutta kenties juuri tämä saa monet rakastamaan tätä kirjaa.

”Älä kiduta minua, kohta olen yhtä hullu kuin sinäkin”, mies huusi, väänsi päänsä vapaaksi ja kiristeli hampaitaan. Viileän sivustakatsojan silmissä nuo kaksi olivat outo ja pelottava näky. (s. 183)

Puolessa välissä kirja mielestäni muuttui. Huutomerkkidialogin osuus väheni. Nyt kerronta tavoitti minut. En hutiloinut enää lukiessani, vaan aidosti syvennyin tarinaan. Vaikutti siltä, että loppua kohden henkilöhahmot saivat lisää uskottavuutta. Kirjailija onnistui sittenkin luomaan teokseensa väkevän, jopa todentuntuisen henkilögallerian. Toisaalta tämä kritiikki on esitettävä: minua huvittaa se tapa, jolla ihmisiä luonnehditaan ensivaikutelman perusteella: nopeita, äkkiseltään tarkkanäköisiä, mutta liian lopullisen tuntuisia johtopäätöksiä luonteesta ja taipumuksista.

Teoksen rakenne ja kerrontaratkaisut saavat kokonaisuutena minulta kiitosta, niissä oli tosin epämääräisyyttä, mutta ei liikaa.

Lopputapahtumat ovat valoisia. Niistä löytyy kontrasti muuten läpi kirjan kulkevalle mustalle, mielen syövereistä nousevalle melkein sadistiselle juonteelle, joka kirjassa on voitolla. Jos aloitat kirjan, lue se loppuun asti. Muuten mielikuvasi kirjasta jää kenties virheelliseen intohimomoodiin. Intohimo säilyy kyllä viimeisille sivuille saakka, mutta saa rinnalleen muitakin sävyjä.

Nimenä Humiseva harju kuulostaa kauniilta. Romaania ei kuitenkaan kannata erehtyä luulemaan hampaattomaksi lemmentarinaksi. Se on raju, ahdistavan kiihkeä kertomus sairaalloisesta pakkomielteestä. Kertooko se lainkaan rakkaudesta? Eräänlainen tutkielma ihmisluonnosta tämäkin. En yhtään ihmettele, että kirja kiehtoo elokuvien tekijöitä. Nykyinen pahuudesta viehättynyt elokuvakerronta tuskin voi olla innostumatta kirjan tunnelmista. Kirjan perusteella täytyy sanoa, että elokuvaversiot eivät kiinnosta. Luulen osaavani jo etukäteen kuvitella mihin ohjaajat ovat panostaneet luodakseen ihmisiä viihdyttävää esteettistä kauhuromantiikkaa.

P. S. Kirjailija Emily Brontë kirjoitti romaaninsa salanimellä Ellis Bell.

P.P.S. Kirjoittaessaan Humisevaa harjua kirjailija samaan aikaan hoiti alkoholi- ja huumeriippuvaista veljeään. Mielenkiintoista, etenkin ajatellen kirjan miespäähenkilöä…

Read Full Post »