Olen ihastunut (mukavaa aloittaa blogi tällaisilla sanoilla). Uusi ihastukseni on Bo Carpelan. Tiedän jo nyt, että hyllyssäni odottava Lehtiä syksyn arkistosta, Carpelanin postuumi romaani, on huumaava kirja, sellainen johon jää kiinni. Mutta tämän postauksen pääkohteena ei ole Lehtiä syksyn arkistosta (miten kaunis nimikin!) vaan Carpelanin runoteos vuodelta 2007, Uudet runot.
Tällaisia lyhyitä runoja on helppo lähestyä. Silti ne vaativat aikaa keskittyä ennen kuin alkavat aueta lukijalleen, ja juuri siinä on näidenkin äkkiseltään helppojen runojen haaste. Lyhyt muoto hengittää. Puhuttelevaa on runojen levollisuus, niistä huokuva rauha. Lukiessani huomaan välillä miettiväni, että tämähän on käännösrunoutta, Carpelanhan kirjoitti runonsa ruotsiksi. Millaista olisi lukea runoja alkuperäiskielellä (ja onnistuisiko se minulta)? Kokoelman runot on nimetty lyhyen yksinkertaisesti: mm. ”Etäisyys”, ”Levottomuus”, ”Väärinkäsitys”, ”Koti”, ”Vähemmän loistoa” jne. Tämä on yksinkertaisuuden ylistys, selkeää, ilmavaa, soljuvaa, näennäisen helppoa ja siksi haastavaa. Tämä eroaa siitä mitä nykyään niin paljon tarjotaan, tämä ei ole kikkailevaa näppäryyttä tai kielipelejä, joille toki niillekin suon paikkansa, täytyy myöntää, mutta tästä minä pidän. Carpelan osoittaa, että yksinkertainen sana voi olla kaunis, se voi puhutella, jos vain on aikaa pysähtyä ajatusten ääreen.
Runot puhuvat eletyn elämän äänellä, aistin niiden kautta suurta väsymystä, otteen irrottamista väistämättömän edessä, mutta myös kiitollisuutta ja levollisuutta.Osa menee minulta silti ohi. Joka ajatukseen en jaksa pysähtyä, mutta en välitä, sillä en lue ratkaistakseni jotain, tällä kertaa luen puhtaasti sielun ravinnoksi ja nautinnokseni. Runoja on kai lupa lukea eri tavoin, huolimattomastikin.
Carpelan on tunnetumpi prosaistina, olen lukenut häneltä Lapsuuden, joka oli vaikuttava kirja. Alkutuuli odottaa Syksyn lehtien ohessa kirjahyllyssä vuoroaan. Lapsuudesta vielä sananen. Se oli minulle tärkeä kirja. Olin joskus aikaisemmin, vuosia sitten, yrittänyt paneutua Kesän varjoihin, mutta lukemisesta ei tullut mitään, en vain osannut lukea sellaista tekstiä. Kyllästyneensä luovutin yrittämättä edes kovinkaan sinnikkäästi. Kun aloin lukea Lapsuutta, olin aivan erilaisessa mielentilassa. Nyt minulla oli motivaatio lukemiseen, halusin osata lukea sellaista tekstiä. Ja osasinkin! Kirja tempaisi todella mukaansa, ei juonellaan mutta kielellään. Ja koska harrastan itsekin kirjoittamista, teksti puhutteli kirjoittajaa minussa. Näinkin voi siis kirjoittaa, proosaakin! Sen kirjan myötä olin mennyttä, Carpelan tulee ilmestymään omaan hyllyyni, kirja kerrallaan.
Ruohonkortta 