Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Colliander’

(Weilin+Göös 1976)

Ruotsinkielinen alkuteos Förbarma dig ilmestyi 1939

 

– Missä – on – sinun – haavasi, hän sanoi.” (s. 121)

Suomenruotsalaisen Tito Collianderin (1904-1989) tyylissä kirjoittaa on jotakin syvän inhimillistä. Hän luo kirjansa tapahtumat ja ihmisten mielenliikkeet eläviksi, koskettaviksi. Pohjavire pysyttelee psykologisfilosofisessa elämän tarkastelussa. Hienoa kirjallisuutta! Jos kirjoittaisin itse proosaa, en panisi pahitteeksi kirjoittaa Tito Collianderin tavoin.  🙂

Armahda meitä katselee maailmaa pienen pojan, Magnuksen, näkökulmasta. Poika nököttää aitiopaikalla Agda-tädin osto- ja myyntiliikkeen nurkassa tarkkaillen ympäristöään. Aikuiset ovat kirjavaa porukkaa. Myyntitavaroiden ja asiakkaiden seassa pyörivät vanha venäläisukko Robkin ja herkkä Rudolf-setä, jonka mielenterveys horjuu ja jota muut varovat hermostuttamasta. Myös pojan oma isä vierailee liikkeessä säännöllisesti.

Colliander tavoittaa kauniisti lapsen tarkkanäköisyyden. Aikuiset usein unohtavat lasten olemassaolon, mutta lapsilla on korvat ja silmät. Magnusta pidetään erilaisena, hänellä on esimerkiksi vaikeuksia oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta hiljaista tietoa hänellä on, sillä hän aistii maailmaa ja huomaa asioita, joita aikuiset eivät aina huomaa. Poika näkee teeskentelyn taakse. Hänestä on hämmentävää se, miten kaikki tapahtuu piilossa, lähes huomaamatta.

”Mitään ei voinut nähdä. Kaikki mitä tapahtui, tapahtui jossakin sisäpuolella, pimeässä… Mutta kuitenkin juuri nyt ja tässä, taukoamatta!” (s. 9-10)

Edellisessä, kuten kirjan muissa samantyylisissä lauseissa, näen yhteyksiä Bo Carpelanin tekstiin, vaikkapa nyt kirjaan Lapsuus. Eräässä kohdassa taas Colliander kirjoittaa näin:

Kaikki oli nurinpäin. — hänkin oli nurinpäin, niin kuin hänellä olisi ollut takissa nurja puoli päällä… Eikä vain takissa, ei, kaikessa oli nurja puoli päällä —” (s. 111)

Nurinpäin-ajattelu jatkuu pidempäänkin, mutten viitsi kirjoittaa koko juoksutusta. Arvatkaapa mikä kotimainen klassikko minulle tästä tulee mieleen? Kenellä oli unipuku nurinpäin? Aivan niin. Se juuri. Orpotyttö ihmisten ihmemaailmassa.

Armelias Agda-täti

Magnuksesta huolta pitävää Agda-tätiä en voi olla ihastelematta. Siinä on ihminen, joka ei  h i k e e n n y pikkuasioista vaan osaa suhtauta asioihin järkevästi, turhia dramatisoimatta.

Agdalla riittää sydäntä jopa ukko Robkinille, joka vetelehtii kaupassa ja mielellään esittelee keskivartalonsa arpeutunutta haavaa asiakkaille ja kerjää rahaa tai tupakkaa. Agdalta irtoaa kolikko tai pari. Hän tarjoaa yösijan ja kantaa juopuneen miehen turvaan ulkoa jäätymästä. ”Te on armelias ihminen ” Robkin sanoo Agdalle, ”minä tietää, te on aina kauhean kiltti – kauhean, kauhean kiltti.” (s. 15)

Agdalla on sydän paikallaan. Häneltä löytyy konstailematonta auttamishalua ja –kykyä. Löytyykö meiltä? Olemme aika tottuneita siihen, että asiat hoidetaan yhteiskunnan taholta. Aika on nyt toinen. Auttaminen saattaa yllättäen tarkoittaa jopa rikollisuuden kannattamista, kuten Suomessa on viime aikoina paheksuen huomattu.

Nytkö saa siis l u v a n  k a n s s a sulkea sydämensä?

Pidän agdamaista asennettahienona, tavoiteltavanakin. Toivoisin, että edes joskus myös minulta löytyisi sydäntä ja kykyä antaa omastani. Monestikaan ei löydy. Mutta joskus minultakin voidaan pyytää armahdusta. Toisessa hetkessä huomaan tarvitsevani armahdusta itse.

Eikö meistä jokainen tarvitse?

Selvennykseksi vielä: en kannusta kaikkia kantamaan kesän tainnuttamia puliukkoja kotiinsa yöksi. Elämä kyllä tarjoaa mahdollisuuksia luovaan auttamiseen, tahtoa vain kysytään.

Agda herättelee toisellakin tavalla. Hän herättelee meitä, jotka aina etsimme s y y l l i s t ä elämän joka asiaan. On vaikea saada rauhaa ennen kuin tietää ketä syyttää vastoinkäymisistä.

” jos kukka lakastuu, niin ketä siitä pitää syyttää? Pitääkö syyttää puuta, kun se on kasvanut niin korkeaksi että kukka jää sen varjoon, vai multaako, kun se on liian laihaa, vai taivasta, kun se ei anna sadetta? Vai pitääkö peräti syyttää kukkaa itseään, kun se on valinnut niin huonon alustan – vai tuulta, kun se kuljetti siemenen niin onnettomaan paikkaan? No – ketä pitäisi syyttää? Ettei vain isää Jumalaa? Mutta siihen minulla ei totisesti ole halua. ” (s. 95)

Onko olemassa tilanteita, joissa on vain parempi…antaa olla?

Ajattomuuden tuntu

Uskonnolliset pohdiskelut olivat tärkeitä Pietarissa syntyneelle Tito Collianderille. Hän oli ortodoksi ja ikonimaalari ja käynyt myös ortodoksisen pappisseminaarin. Lappeenrannan kirjaston Etelä-Karjala-aineistosta löydän infoa kirjailijasta, myös sen tiedon, jonka mukaan Colliander ajatteli kaunokirjallisen työn haittaavan uskonnollista kehittymistään. Niinpä 50-luvulla Tito omistautui teologisille tutkimuksilleen. En tiedä mitä hän tällä saralla sai aikaiseksi, mutta ainakin hänen luomansa kaunokirjallisuus on lukemassani romaanissa puhuttelevaa. Olen joskus vuosia sitten lukenut häneltä jonkun muun teoksen. Todennäköisesti se oli jokin seitsenosaisesta omaelämäkerrallisesta muistelmasarjasta. Vaikka yksityiskohdat ovat kadonneet muististani, sen sentään muistan, että pidin kovasti kirjan tunnelmasta. Tito Collianderin nimi jäi mieleen. Ajattelin, että vielä joskus hänen kirjoihinsa palaan. Ja nyt sen tein. Muistelmasarjan haluan ehdottomasti lukea. Sen osien nimet ovat Lapsuuteni huvilat, Aarnikotka, Nuoruuden sillat, Kahdet kasvot, Kohtaaminen, Lähellä ja Ateria. Sarja on ilmestynyt vuosina 1964-1973. Se kertoo Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomen puolelle päätyneen emigrantin elämästä ja uskonnollisesta hapuilusta eri kulttuurien välissä (tämä kuvaus löytyi Wikipediasta).

Historialliset aiheet eivät ole kuuluneet lempilukemistooni, mutta huomaan yhä enemmän kiinnostuvani ”juurille menemisestä”. Normaalia kehitystä keski-ikäistyvälle? Omien juurien lisäksi muidenkin taustat kiinnostavat. Mistä ihmiset ovat tulleet? Mitä heidän historiaansa liittyy? Miksi joku kirjailija kirjoittaa kuten kirjoittaa? Ehkä Collianderin muistelmasarja antaa vastauksia näihin kysymyksiin. Ehkä pääsen maistamaan tuokioita toisesta ajasta, aistimaan ajan henkeä. Välittyisikö sieltä myös jonkinlainen ajattomuus…tätä kirjoittaessani alan äkkiä vahvasti epäillä, että aiemmin lukemani kirja on sarjan ensimmäinen osa Lapsuuteni huvilatja että kirja todellakin huokui tuota mystistä ajattomuuden tuntua…pitäisi kyllä tarkistaa asia..

Mutta niistä haavoista vielä.

– Ja luuletko sinä, ettei minulla ole arpea?”(s.119)

Jokaisella on haavansa ja arpensa!” (s. 121)

Missä ja mikä on sinun haavasi, arpesi?

Read Full Post »