Runous saa jäädä ihmettelyksi. Tällöin se on parhaimmillaan.
Runoa voi ja pitääkin analysoida, mutta hyvä runo ei tyhjene selityksiin.
Parasta on vain lukea, ammentaa, antaa runon vaikuttaa, antaa kuvan löytää kuvansa, sulautua…
Runo, joka löysi minut, julistaa otsikollaan: Kätkekää ihme.
”Kaikki on niin paljasta, etukäteen laskettua.
Kätkekää ihme, että opin rakastamaan sitä.”
”En saa enää mistään sydämentykytystä.”
Sanat on kirjoittanut unkarilainen runoilija Sándor Csoóri (s.1930). Löysin Csoórin runoja Anna-Maija Raittilan 70-luvulla toimittamasta kirjasta Kaivojen maa, joka kokoaa unkarilaista lyriikkaa suomalaisille lukijoille. Unkarissa on osattu ja osataan!
Elämme ihmeet sisällämme, ihmeiden kanssa, ihmeissä.
Mutta kätkeäkö vai paljastaa?
Aika on kätkeä ja aika tulla valoon?
Lukijana tarttumapintaa löydän runon lopusta. Ehkä runon puhujan tavoin minäkin etsin itsestäni
”parantumatonta haaveksijaa, joka kärsii
jos hänellä ei ole vaarallista salaisuutta eikä suojaamatonta unta,
sillä silloin hänellä ei ole toivoa – hänelle valuu vain päivä
kuin typertyneelle ruoholle, kammottaville kivinaamioille.”
Näin valuu tämäkin päivä, kohti valoa, valon juhlaa – joulua, joulun ihmettä!
Ihmekylläistä joulunodotusta itse kullekin!
Ruohonkortta 