Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Halme’

(Revontuli 2003)

Kirjaston runohyllyllä silmä osuu kapeaan suikulakirjaan, jonka kannesta katsovat tutunnäköiset kasvot. Kas, Tony Halme on kirjoittanut runoja. Tähän on tutustuttava.

Kovan päivän ilta on nopeasti ahmaistava lukupaketti. Sen runot ovat pieniä ajatelmia, tykittävän suoria ilman sen kummempia rönsyileviä merkitysulottuvuuksia.

Sitten huomaan, että kirjan takakannessa ei puhuta mitään runoista vaan puheenvuorosta. Alkusanoissa Halme kirjoittaa kirjan sisältävän ”muistiinpanoja ja ajatuksia, joita olen elämäni varrella pohdiskellut ”. Runomuotoisia tekstit kuitenkin ovat, ja runoluokitukseen kirja on kirjastossakin päässyt. Pitäydytään nyt sitten siinä.

Sivujen yläreunoista silmiin hyppäävät kissankokoiset otsikot. Selkeämmäksi ei kirjaa voisi tehdä – tätä lukee lukemaan tottumatonkin helposti.

No, mitä sanottavaa on runoista?

Pelkuruus näyttää aiheuttavan runominälle pelkoa. Se tulee esiin parissakin ajatelmassa: ”Kaikki/ pelkäävät/ mutta vain pelkurit/ antavat/ periksi/–” (s. 31). Ja toinen esimerkki: ”Mies/ kuolee vain kerran/ pelkuri/ kuolee joka päivä/–” (s. 28). Elämä on kovaa, luovuttaa ei saa, (miehen) teot ovat tärkeitä.

Runopuhuja on varma omasta koulustaan, sen kovuudesta: ”minä olen ollut / helvetissä/ te olette vain/ lukeneet siitä” (s. 74)

Halmeen runojen välittämä naiskuva ei mairittele, ja teksteistä tihkuu muutenkin sellainen maailmankuva, jota en pysty jakamaan. Mutta siinä ei sinänsä ole mitään uutta, luenhan vastaavaa jatkuvasti.

Päällimmäisenä jää mieleen, että Halme kirjoittaa lentävien lausahdusten runoutta, jonkinlaista käyttörunoutta kenties. Osa teksteistä on kovinkin tutunkuuloisia sanontoja, kuten tämä mietelmä: ” Jos katsot/liian kauan/ kuiluun// kuilu alkaa katsoa sinua” (s, 49)

Tutkin uteliaana mitä runoista on muualla kirjoitettu ja törmään asiallisten kritiikkien lisäksi mollaukseen ja hupailuun tekstien kustannuksella. Jotenkin kirkasotsaisena ajattelen: höh, eivät kai ainakaan kirjailijat viitsi alentua moiseen? Jos alentuvat, menee kyllä maku. Minä olen aina ajatellut, asiassa kuin asiassa: se joka osaa, ei naura toisten tekemisille. Mutta minä kun en olekaan satiirikko vaan puhdas tosikko.

Mutta eihän toisten tontille noin vain tulla! (varsinkin jos on painolastina vääriä mielipiteitä)

Alan miettiä lyriikkaan liittyvää korkeakirjallisuuden harhaa.

Tietenkin laatua voi ja saa arvottaa ja puolustaa kuten itse haluaa, vaatia sitä tai tätä (laatua) kirjallisuudelta, sanoa, jos/kun ei jostakin pidä. (Itsekin toivon ja arvostan laadukasta kirjallisuutta).

Oman runouskäsitykseni varassa kysyn kuitenkin: Miksei runouden sisällä voisi olla ”genrejä”? Viihderunoutta, mietelmärunoutta, tendenssirunoutta, taiderunoutta, korkeampaa taiderunoutta, kokeellista runoutta, korkeinta taiderunoutta, tavisrunoutta, uskonnollista runoutta, lastenrunoutta, nuortenrunoutta, kauhurunoutta, kansanrunoutta, chick lit-runoutta, blogirunoutta, jännitysrunoutta, riimirunoutta, tietokirjamaista runoutta, mitä ikinä keksitäänkään… Jokaiselle jotakin.

Genret pakottaisivat runoihin liittyvän laatu-keskustelunkin lentävien lauseiden tasolta kenties uusiin merkitysulottuvuuksiin.

Kyllähän se voi pelottaa, että runous astuu politiikan palvelukseen, ottaa tämänkin keinon käyttöönsä. Voisiko runoudella nykypäivänä olla niin suuri mahti? En tiedä. Tuskin.

Toiset ovat suivaantuneita kustantajiin, joille kelpaa teksti kuin teksti, jos tekijänä on julkimo. Nyt pelätään urakalla sitä, että suomalaisen kirjallisuuden laatu kaatuu muutaman suomalaisen julkkiksen kirjaan kerrasta.

On myönnettävä, että Halmeen muistikirjamerkintä-runous ei tee minuun vaikutusta. Kieli on aivan liian yksioikoista ja kovin oikovilta vaikuttavat runojen ajatuksetkin. Varsinaisia esteettisiä kokemuksia tämä kirja ei siis tarjoa, mutta sitä ei takakansi lupaakaan. Sen mukaan: ”merkinnät ovat yhtä yllättäviä, karheita ja suoria kuin mies itsekin”. Tajuan sen, enkä yritäkään etsiä teksteistä polveilevaa merkitysrihmastoa. Lukaisen iskulauseet ja sanon: kiitos tästä avautumisesta. Kokonaisuutena teos toimii kuitenkin moottorina monenlaisille ajatuksille, esimerkiksi juuri kirjallisuuden olemukseen ja arvottamiseen ja ”sanan mahtiin” liittyville.

Lähtökohtaisesti ajattelen, että pyrkimys runolle eri elämänpiireistä käsin on hienoa (sen verran sisälläni asuu kirjallisuuskasvattajaa) . Kyllä minä soisin, että pikkuviikinkienkin parissa myös runous olisi yksi (vaihtoehtoinen?) kanava purkaa tuntoja.

Runopiirit punttisaleille, olisiko siinä ideaa? Iloiset kasvot

Read Full Post »