Huomasinpa sellaisen jutun, että suomalainen kansanrunous voi yllättää.
Selailen yhtä runotiiliskivistäni. Siitä löytyy useiden kotimaisten suosikkirunoilijoiden hengentuotteita. Huomaan kuitenkin pysähteleväni Kantelettaren runoihin. Viikonloppuna olin häissä, siksikö silmät hakeutuvat tällaisiin helmiin:
mie tahon tasaista miestä/ tasaiselle varrelleni,/ miehen riskin rinnalleni,/ kaunokaisen kannoilleni,/
Eikä kuka tahansa suinkaan kelpaa runon naimahaluiselle neidolle.
en mä huoli huntsukoista, noista poika rantsukoista, koirista kotikyläni,/
Koirista kotikyläni. Huh. Tai tässä yhteydessä: vuf.
Tässä runossahan on asennetta nykynaisille. Ja voivat kai miehetkin sanoa samaa kotikylänsä puudeleista tai piskeistä (kuinka vaan).
Kaihoisa kauneus
Kun silmäilen kirjastani löytyviä muitakin Kantelettaren runoja (lauluja), huomaan, että minua viehättää niissä viljeltyjen sanojen ja säkeiden kauneus.
Minulle lukeminen on jossakin mielessä i k ä v ö i n t i ä , milloin mihinkin, kaipaamista. Huomaan, että yhä useammin kaipaan sanoilta kauneutta. Onko se sitä paljon mainittua suomalaista melankoliaa vai mitä, en tiedä.
Mutta että on meillä vaan osattu laulaa! Mihin taipuukaan tämä kaunis suomi! Jo muutaman runon perusteella vakuutun: kansanrunojen kieli on kaunista! Ilmankos se on innoittanut monia taiteilijoita (ainakin ennen).
A l k u s o i n t u mahtaa olla jotakin perisuomalaista. Sen pulpahtelu muuallakin kuin kansanrunoudessa ilahduttaa mieltä. Lukemassani runossa puhutaan miehistä, jotka jäävät rannalle ruikuttamaan: jää monta sulhasta surulle, siinä jää Tokrajärven tolloturvat ja Lylyvaaran lylleröiset, vieläpä Kirvesvaaran kiltit miehet ja Sonkajan pojat soriat.
Emo neuvoo
Parasta jokainen haluaa, myös vanhemmat lapsilleen. Edelliseltä sivulta löytyy Kantelettaren runo, jossa äiti neuvoo poikaansa vaimon etsinnässä. Hyvää vaimoa ei emon mielestä löydä kylän raiteilta notkumasta.
Tyttöä ei piä tavata/ kiviseltä kirkkotieltä,/ siellä veltotki verassa,/ laiskat lainavaattehessa/
Parempi on mennä etsimään sieltä, missä tehdään töitä.
navetasta nainen saa’a,/ riihestä rivahka piika—askareihin aina valmis/ valpas aamulla varahin
Mitähän tarkoittaa tuo verassa? Verka ehkä?..kuulostaa niin vieraalta omaan korvaan…
Niin, kansanrunoutta voisi olla mielenkiintoista lukea siksikin, että oma kieli r i k a s t u i s i uusilla ilmauksilla. Mutta vaikka mielelläni luen näitä tekstejä muiden kotimaisten suosikkirunojen joukossa, kokonaiseen kansanrunokokoelmaan tarttuminen tuntuu kyllä työläältä ajatukselta…
Vähän myöhemmin: Innostun sittenkin selailemaan netin tietoutta Kantelettaren teksteistä. Huomaan, että oma mielikuvani on e r i t t ä i n yksipuolinen. Enhän minä tiedä siis yhtään mitään koko kirjasta! Kanteletar näyttääkin olevan melkoisen moniulotteinen teos. Se ei todellakaan sisällä pelkkiä kauniita runoja, joidenkin mielestä kaikkea muuta (on paljon mm. väkivallasta ja juopottelusta kertovia runoja). Monenlaista mahtuu sen satoihin runoihin. Ja entäs lastenlorut sitten? Hus sika metsään. Oli ennen onnimanni. Monet tutut rallatukset löytyvät tästä teoksesta! Mitkä muuten? Onkohan esim. Lennä lennä leppäkerttu..? Kiinnostun sittenkin. Jos nyt pitäisi päättää, kumpi kansanrunokokoelma lähtisi tarkempaan syyniin (Kalevala vai Kanteletar siis), olisi valinta selvä.
Kiitossanat Elias Lönnrotille: jaksoit silloin 1800 –luvulla kulkea keräilemässä näitä lauluja ja koota ne kirjaksi. Kiitos Mateli Kuivalatar ja monet muut, jotka lauloitte runonne(-mme) Eliakselle.
Lukemani tiiliskivi: Elämän ja rakkauden runot (Gummerus 2009)
s. 131 Mie tahon tasaista miestä
s. 130 Tavattava tyttö
Ruohonkortta 