Niittu ja impi. Nämä sanat yhdistän Aleksis Kiven runoihin.
Etenkin impi pomppaa runoista vieraana silmään.
Onko impi-nimitys ollut muinoin normikäytössä neideistä puhuttaessa? Etunimenä Impi on tuttu. Ei mikään nykypäivän suosikkinimi.
Kivellä on runo Keinu, jossa valkoliina viuhuu: ”Heilahda korkeelle, keinu,/ Ja liehukoon impeni liina/Illalla lempeäl”
Runo viehättää keinumaisella rytmillään ja kauniilla kielellään. Runosta löytyy myös toinen inspiroiva sana. Niittu. ”Siel laaksossa vainion all/ On keväinen, viherjä niittu”.
Ja kohta taas: ”Heilahda korkeelle, keinu,/ Ja liehukoon impeni liina/ Illalla lempeäl”.
Niittu on mukava sana. 2000-luvulla elävän kaupunkilaislukijan mielestä varsin sympaattinen. Sympaattista on kuvitella helluntain ilta ja valkoliinainen impi sulhonsa kanssa keinussa viherjä niittu allaan.
Kunnes päästään Keinun viimeiseen säkeistöön, jossa romanttisesti rakennettu onnelan kaukainen maa särkyy. ”Siel suutelee ehtoo ja koi/ Ja siel ijankaikkinen aika/ Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran/ Himmeään Unholaan”.
Vauhdinotto lakkaa. Heiluttamisen sijasta: ”Seisahda, heiluva keinu,/ Jo kelmenee impeni poski./ Illalla lempeäl.”
Karua.
***
Aleksis Kiveltä löytyy myös Niittu-niminen runo. Kiven runoihin tutustuin kirjassa Halavan himmeän alla (Karisto 1988). Ymmärtääksen Keinu ja Niittu ilmestyivät ensimmäisen kerran Kiven omakustanteessa Kanervala v.1866.
Ruohonkortta 