Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Lehtonen’

Kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta

Ilmestyi ensimmäisen kerran Kariston kustantamana vuosina 1919-1920

(Otava 2005)

Tartuinpas kotimaiseen klassikkoon.

Lehtoselta en ole aiemmin lukenut mitään, eikä odotuksia liiemmin ollut. Paitsi että rehellisesti sanottuna ajattelin ettei lukukokemuksesta ainakaan Punaisen viivan kaltaista voi tulla, Kianto kun  yllätti positiivisesti väkevällä elämyksellä. Sitä en tiedä, miksi asetan nämä kaksi aina rinnakkain, syytä on kai kirjoittamisajankohdilla ja sillä, että kirjat esiintyvät monissa ”listoissa” peräkkäin edustaen kotimaista kansankuvausta.

Niin, miksi ei Kiannon lukeminen siis riittänyt? Miksi piti tarttua tähänkin ryysyläiskuvaukseen? No, jotenkin vain oli niin, että tämän kirjan nimi alkoi putkahdella vastaan joka puolelta ja useinkin ihailevin äänenpainoin. Lopulta ajattelin, että pakkohan se on vastata Putkinotkon kutsuun, antaa Lehtoselle mahdollisuus.

Onneksi annoin.

Kirja alkaa pari lukua (!) kestävällä luontokuvauksella. Se ei millään muotoa ole huonosti kirjoitettu, mutta pituutensa tähden antaa aihetta epäillä tulevaa. Mihin olen ryhtymässä, kuka tällaista maalailua kestää, päästäänkö tässä milloinkaan asiaan? Lopulta kirjailija alkaa rauhallisella otteella piirtää kuvaa Juutas ja Rosina Käkriäisen kymmenlapsisen pesueen elämästä Savon luonnonkauniilla maaseudulla Putkinotkon vuokratilalla. Kirja asettuu suomalaiseen realistiseen perinteeseen aihepiirinsä vuoksi, mutta tekee sen nii-in kauniisti, romanttisin piirtein. Lehtosestahan puhutaankin myös uusromanttisuuden edustajana. Jos en aivan alun luontotunnelmiin vielä pääse mukaan, kirjan edetessä ja imaistessa minut maailmaansa, tajuan, että luen juuri kauneimpia suomalaisia kaunokirjallisia luontokuvauksia mitä eteeni on koskaan sattunut.

Väitän, että luettuani Putkinotkon tajuan suomalaisuutta paremmin, syvemmin…, no, ainakin eri tavoin kuin ennen. Kirja ei syyttä kuulu kotimaiseen klassikkokirjastoomme. Esimerkiksi suomalainen sisu. Enkö vain nyt ymmärräkin mitä se sisu oikein tarkoittaa, katsellessani miten  minulle piirretään eteeni kuva suomalaisesta kansanmiehestä, Juutaksesta,  kantamassa 80-kiloista jauhosäkkiä silkkaa itsep…silkalla sisullaan!? Ja saunomisen nautinto, kellistyminen lauteille ja ”hauska savun tuoksu ” ja miten ”nukuttava lämmin hivelee poskia ja hehkuttaa naamaa” ja kuinka löylyä lyödessä ”se käy varpaisiin…niinkuin hohtimilla…”. Näin on suomalaisuutta rakennettu, näin hienosti on Lehtonen sen tehnyt, ja itse osallistun mielihyvin sen uusintamiseen tämän lukukokemuksen kautta.

Tietenkin kirjaan sisältyy paljon epämiellyttävää: se hirvittävä köyhyys, turvautuminen viinan trokaamiseen ja suunnitelmiin sen keitosta, Juutaksen saamattomuus, laiskuus jonka tähden tuvasta on seinä irti ja perheriepu nukkuu yönsä ahtautuneena saunaan, lutikat, madot, kirput ja russakat…

Ja kielenkäyttö. Onko ennen todellakin puhuttu lapsille näin (kuten äiti Rosinan suusta jatkuvalla syötöllä kuuluu)?:

”Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen?” (s. 343)

”Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele!” (s. 345)

”Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö niitä iskeä kivellä päähän…–Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma, Sanelma…voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki.” (s. 47)

Mikä kohu nousisikaan, jos nykyromaanissa äiti huutaisi tällä tavoin lapsilleen. Ei sillä, etteikö lapsille yhäkin puhuttaisi rumasti tai etteivätkö he muuten joutuisi henkisesti tai ruumiillisesti kaltoin kohdelluiksi.

Kielenkäyttöä kirjaimellisesti katsomalla Rosinaa voisi sanoa hirviöäidiksi, mutta siinäpä ei olekaan koko totuus. Lehtonen antaa selvästi ymmärtää, ettei Rosina halua kurittaa lapsiaan ruumiillisesti, ei hylätä heitä vaivaistaloon kuten niin monet muut köyhälistövanhemmat ovat tehneet. Rosina kyllä rakastaa omia resupekkojaan, jotka, kamalaa kyllä, ovat oppineet saman puhetavan äidiltään, kiroilevat minkä kerkeävät, riitelevät ja melskaavat niin että Putkinotkon tanner kaikuu.

Voi miten erilaista elämää ja aikaa putkinotkolaiset ovat eläneet kuin me nyt teknologia-aikakautenamme. Kiehtovaa on silti se, miten samanlaisia tuntoja on ihmisyydessä. Ennen muuta tämä kirja saa minut pohtimaan ihmisyyden olemusta, miten samanlaisia me pohjimmiltaan olemme aineellisista eroista huolimatta, niin suhteessa historiaan kuin nykypäiväänkin.

Eniten samastuin rusinoita napsivaan Aapeli Muttiseen, mukavuuden haluiseen kirjakauppiaaseen, ”herraan”, Käkriäisten isäntään, joka tulee kirjan loppupuolella Lyygia-neidin kanssa maalle tarkastamaan tiluksiaan ja nauttimaan loppukesän hellepäivästä. Hänen kaupunkilaiset tuntonsa ja nautintonsa maaseudusta löysivät kaikupohjaa minussa. Kyllä minäkin, betoniviidakon keskellä elävä, muistan miltä heinä tuoksuu ja miten kauniita ovat ”keltaisin vuohensilmin katselevat päivänkakkarat”, millainen on ”toisten kukkien varassa kiipeilevä hiirenherne, heleän ja punertavan sininen.” Niin, idealismiin taipuvainen Muttinen näkee luonnon kauneuden ja itsekin köyhistä oloista lähteneenä arvostaa luonnon keskellä asuvaa kansaa. Käkriäiset itse toki nauttivat myös kesästä ja kauneudesta, mutta heidän ajatustensa kautta Lehtonen ei romanttisia kuviaan piirrä, Käkriäisten aika kuluu työnteossa ja jos mahdollista, ainakin Juutaksesta ja joistakin lapsista puhuttaessa, myös laiskottelussa. Juutas ei tee työtänsä kuten häneltä odotetaan. Mutta laiskuuttahan Muttinenkin rakastaa. Kirjan lopussa hän antaa ruumiinsa ja sielunsa levätä kesänkauniilla tiluksillaan ja  ymmärtää olleensa Juutakselle kova ja itsekäs. Hän tajuaa, ettei ole isäntänä antanut Käkriäiselle oikeutta joka tälle kuuluu.

Putkinotkoon liittynee myös yhteiskunnallista sanomaa, mikä sopii historialliseen tilanteeseenkin. ”Lopun ampumakohtauksen on sanottu enteilevän kirjoitusajankohtaa edeltänyttä kansalaissotaa, mutta selvää poliittista kantaaottavuutta muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin kirjasta ei juuri löydy”. (Wikipedia) Surumieliseltä kirjan loppu jotenkin kuitenkin tuntuu. Herätyksensä kokenut ”porvali” kirjoittaa juuri luovutuskirjaa Käkriäisille maapalstasta kun Käkriäisen poika viinaspäissään uhkuu vihaa herroja ja ”porvaleita” vastaan ja ampuu laukauksen Muttista ja Lyygia  kohti… onneksi, Juutaksen estäessä, ohi. Mikä on Käkriäisten tulevaisuus? Kirja loppuu synkeisiin kuviin pimeässä liikkuvasta miesporukasta, joka Käkriäisen avulla löytää sopivan viinankeittopaikan. Käkriäistä hämäräpuuhiin houkutelleen/pakottaneen ja poikaa ampumaan yllyttäneen Mauno Kypenäisen hahmo jää kirjan viimeiseksi kuvaksi. Sääliksi käy Käkriäisiä, jotka tuntuvat olevan joka suunnasta muiden vietävissä. Läpi kirjan kulkeva humoristinen ote päättyy lopun jonkinasteiseen pessimismiin.

Silti Putkinotko on mielestäni moniulotteinen, hersyvän humoristinenkin kirja, josta on moneen (sekin pukkasi naurattamaan kun oli mummo pudota lauteilta löylyissä). Kirja antaa mahdollisuuksia pohtia syvällisiä mutta on nautittava myös kielensä tasolla. Hengeltään yhdistän kirjan Sillanpään teokseen Hurskas kurjuus, sillä molemmissa on jotain historiallisen ajan ja vihanpidon ylitse katsovaa inhimillisyyttä.

Lopputulema: Monestako olisi kirjoittamaan yli neljäsataasivuinen yhdenpäivänromaani, jossa ei ole dramaattisia juonikiemuroita nimeksikään ja joka kuitenkin pitää kummasti otteessaan?

Read Full Post »