Myös kirjat ovat vieneet elämän ja kuoleman äärelle.
Elämä on voittanut, mutta kaksi lukukokemusta on pitänyt sisällään tummia sävyjä.
Kiitän kirjastonhoitajaa, joka asetti esille Veikko Huovisen avoimen ja puhuttelevan teoksen Pojan kuolema. Kirjaa ei voinut laskea käsistä. Se herätti ajatuksia, jotka haarovat laajalle – haavoitetuista mielistä yhteiskunnalliseen asenneilmastoon ja sukupolvien kuilusta vanhempienrakkauteen. Hyvä, että kirja on kirjoitettu. Lukukokemus oli raskas mutta tarpeellinen.
Ehkä oli myös hyvä, että Primo Levin klassikkokirjaa, jota kirjastosta metsästin, ei ollut paikalla yhtäkään kappaletta. Nyt oli tyytyminen esseekokoelmaan Hukkuneet ja pelastuneet, joka oli todellinen lukuelämys ja joka muistutti siitä, miten toisin kaikki voisi olla.
Natsi-Saksan tapahtumat haalistuvat historian hämäriin. Joku ajattelee: ei näistä tapahtumista kannata puhua, ollutta ja mennyttä, ei pidä juuttua pahoihin asioihin, ja nythän on kaikki toisin…Joku (ja tämä on täysin käsittämätöntä) kieltää juutalaisten joukkotuhon.
Mutta ei. Näistä asioista on puhuttava. Kauheudet on kerrottava. Niitä on pidettävä esillä. Ne on tuotava aina uusien sukupolvien silmien eteen. Sillä, Levin sanoin
”Niin tapahtui, joten niin voi tapahtua uudestaan: tässä on meidän sanomamme ydin.”
Ruohonkortta 