wsoy 1997
suom. Annikki Suni
ranskankielinen alkuteos Le rendez-vous, 1995
Paluu arkeen, blogiin ja kirjojen pariin.
Lukemistooni valikoitui jälleen, ei tarkoituksella kuitenkaan, ranskalaisen kirjailijan esikoisromaani.
Justine Lévyn (s. 1974) teokset ovat minulle vieraita, mutta tällä kertaa tuntemattomuus kiehtoi. Oikeastaan syy siihen miksi päädyin juuri tähän kirjaan, oli kirjaimellisesti pinnallinen. Halusin lomareissulle mukaan jotakin muuta kuin tarkasti varjeltavan kirjaston kirjan. Kolusin käytettyjen kirjojen myyntivalikoimaa ja huomioin Lévyn kirjan, joka oli kapealinjaista so. hyvin laukkuun solahtavaa mallia ja vieläpä kansipaperiltaan viehättävä. Eikä hinnankaan kanssa ollut ongelmia (0,20). Näin lähti ”ranskatar” kanssani tutustumaan suomalaiseen mökkikulttuuriin.
Jos harrastat kirjoittamista ja pohdit romaanin rakenneratkaisuja, saattaa tämä teos, jonka Lévy kirjoitti parikymppisenä filosofian opiskelijana, olla sinulle hyödyllinen. Minä ainakin pidin romaanin rakenteesta. Se on kivasti yksinkertainen, ei huikean erikoinen tai omaperäinen, mutta näppärä idealtaan. Nuori aikuistuva tyttö istuksii kahvilassa odottelemassa äitiään, joka on myöhässä. Odotellessa tytär tilaa espresson ja muistelee lapsuuttaan ja suhdettaan äitiinsä, jota ei millään muotoa voi kuvailla sanoilla tavallinen. Ulkonäöltään upea, huippumallina elantonsa ansainnut äiti kääntää miesten ja naisten päät, varastelee kaupoista, napsii pillereitä, käyttää huumeita erikoisten ystäviensä kanssa.
Kirjailija Lévy palauttaa tytön hetkittäin nykyisyyteen antaakseen tämän tilata lisää kahvia ja jutella tarjoilijoiden kanssa kunnes taas sukelletaan lapsuusmuistojen kivuliaisiin pettymyksiin. Kyynisyyden kuorruttama pettymys on nimittäin se, joka nuoren muistelijan äänestä kuultaa. Kuinka monta kertaa tyttö on joutunut unohtamaan omat tarpeensa ja sopeutunut äitinsä elämäntapaan? Loppujen lopuksi äiti ei jaksanut hoivata tytärtään. Onneksi isän luona oli seesteistä. Mutta tuleeko äiti tällä kertaa?
Tämä kirja sai minut pohtimaan aikuisten ja lasten oikeuksien ristiriitaa. Kirjan tytön muistojen kautta näen, että kun aikuisen omat itsekkäät ja kuluttavan elämän oikeudet ovat etusijalla, lapsi kärsii. Lapsen tullessa perheeseen moni asia muuttuu. Jotkut vannovat sen nimeen, ettei minkään tarvitse eikä mikään saa muuttua. Joskus näin voi käydäkin, suunnitelma voi onnistua. Mutta entä kun lapsen tarpeet ovat erilaiset ja/ tai ristiriidassa aikuisen tarpeiden ja oikeuksien kanssa. Niitäkin hetkiä tulee. Kumpi joustaa?
Tässä kirjassa joustoon joutuja on selvä. Lévyn kirjan äidin ongelmat ovat vakavia. Ei vaikuta vain siltä, ettei äiti kykene ottamaan tai tahdo ottaa äidinroolia itselleen, vaikuttaa myös siltä, ettei äiti yksinkertaisesti jaksa tai halua elää. Häilyvyytensä keskellä hän ehkä kuitenkin rakastaa tytärtään, muttei pysty näyttämään rakkauttaan toteen. Tytär rakastaa ja kaipaa, ennen kaikkea kaipaa äitiään, jolla ei ole tarjottavana juuri mitään.
Kasvatuksen vuorovaikutussuhteen lisäksi kirja saa minut miettimään naisten ja miesten roolien eroavuutta. Niin se vain hätkähdyttää, kun lapsen kannalta turvattomampi osapuoli onkin juuri äiti. Ehkä kirjalla voi nähdä olevan feministisen painotuksensa. Ehkä hulttioäitejä yhä katsotaan karsaammin kuin hulttioisiä. ”Mistä lähtien äideillä ei ole ollut oikeutta mennä vankilaan silloin kuin huvittaa?” kirjan äiti kysyy (sivulla 70). No, en sitten tiedä kannattaako kenenkään taistella oikeudesta hoitaa tehtävänsä huonosti.
Mielestäni Tapaaminen Sorbonnen aukiolla oli surullinen kirja. Onneksi lomareissumme, ilmoista huolimatta, oli kaikkea muuta. 
Ja vielä on kesää jäljellä…
Ruohonkortta 