Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Liehu’

Runorintamalla on ollut hiljaista, joten ammennetaan nyt kerralla kahdesta kokoelmasta. Nuoruuden runoihastukseltani Rakel Liehulta (s. 1939) luen kokoelman Minä hengitän sinulle (Kirjapaja, 2010), johon on koottu Liehun runoja seitsemästä aiemmasta kokoelmasta. Runojen teemaksi on löytynyt rakkaus.

Toinen nainen on minulle uusi tuttavuus, Aila Meriluoto (s. 1924). Hän nousi 22-vuotiaana Suomessa runotaivaalle esikoiskokoelmallaan Lasimaalaus. Moni tuntee hänet myös päiväkirjateksteistä esim. Vaarallista kokea, Päiväkirja vuosilta 1953-1975. Oma tutustumiskohteeni on Meriluodon viimeisin runokokoelma Tämä täyteys, tämä paino (WSOY, 2011).

Naiset ovat runoilleet suurin piirtein saman verran (ts. paljon) ja molemmat ovat runoilun lisäksi tehneet muutakin kirjallisuuden saralla. Palkintojakin on ropissut. Selvästikin nämä naiset ovat hyvin monialaisia kirjailijoita.

Mistä heidän runonsa nyt puhuvat minulle? Millaisen cocktailin he kirjoillaan tarjoilevat?

Aloitan Liehusta. Kauniita runoja. Kuin rönsyävää murattia. Lukukokemus kevenee aina kun vieraiden runojen joukosta eteen putkahtaa tuttu hahmo, kukannuppu vihreässä. Monet suosikeistani löytyvät tästä kokoelmasta, kuten medaljonki-runo ja se missä vapistaan läheisyydestä. Suru ja lumi -runoa, josta mainitsin edellisessä Liehu-postauksessani, ei harmikseni löydy.

Liehu kirjoittaa herkästi mutta kiihkeästi. Kun toisaalla esiintyy aikuisten välinen rakkaus ”Sinulla on jo avaruuden hopeaa ohimoillasi. / Mutta suusi on yhtä vahva,/ yhtä kuuma./” (s. 90) toisaalla ihaillaan nukkuvan lapsen suloisuutta, rauhaa hänen kasvoillaan: ”Levollisesti hän nukkuu, vielä ei ole yö satuttanut häntä.” (s. 29) Liehun runoissa rakkaudesta voi löytää myös hengellisen ulottuvuuden. Tulkintavaraa tosin on jätetty, runot voivat puhutella joko hengelliseen tai maalliseen liittyvinä. Selväksi tulee, oli kyse lapsista, aikuisista tai taivaallisista, että ”Rakkaus on suurin hämmästys.” (s. 63)

Ihailen suuresti sitä, miten Liehu käyttää kauniita sanoja, jotka kuitenkin kätkevät taakseen jotakin suurempaa ”ja suuret kurjet lentävät / haavaisen viljapellon yli;/ ilman että ne valituksesta tietävät/ ne huutavat raskaasti yli maan./ Hyönteisen raajat jäykistyvät,/ veri jo nousee pihlajan/ kylmenneisiin lehtiin. (s. 16) Taustalta vyöryy esiin väkeviä voimia. Aina on jotakin suurempaa kuin sanat tässä.

Osa runoista on minulle vaikeammin luettavia, kokeilevampia kenties. Ne tuovat mieleen klassisen musiikin, jota vasta opettelen kuuntelemaan. Päätän, etten anna vaikeuden hämätä. Ei runoudessa aina ole pakkokaan ymmärtää. Lukea voi myös sydämellään. Kuin tueksi ajatukselleni vastaan tulee runo, jossa sanotaan: ”Niin sydän näkee aina/ järjen ulottumattomiin.” (s. 64)

Aila Meriluodon runot eivät ole avautuneet minulle, vaikken niihin koskaan ole kunnolla perehtynytkään. Tämä ajatus mielessäni ryhdyn lukemaan uutta kokoelmaa.

Kohtaamattomuuden tunnelma säilyy ensimmäiset kymmenisen sivua. Miksi en pääse runoihin käsiksi? Tarttumapinta on kadoksissa. Enkö vain ole samalla aallonpituudella tai jotain?

Sitten Meriluoto yllättäen puhuttelee minua suoraan lukijana:

”Luet minua, hajamielisenä, tympääntyneenä. Onpa mietoa.”

Mitä? Kertooko tämä minusta! Miten kirjoittaja voi tietää? Runo jatkuu yhtä pysäyttävänä:

Tai äkkiä luet itseäsi.”

Totta totisesti, niin teen, mutta mistä runoilija SEN voi TIETÄÄ? Uskomatonta!? Viimeisten sanojen myötä olen täysin myyty:

Minä haastan sinut kaikin aistein./ Tervetuloa.” (s. 23)

Minun on pakko aloittaa uudella asenteella. Keskityn ja löydän punaisen langan. Tajuan vasta nyt senkin, että runot on kirjoitettu viime vuosina (2006-2010), eivät ne ole kooste varhaisemmasta tuotannosta kuten olen virheellisesti olettanut (Liehun vanavedessä kai). Hitaasti minulla menee jakeluun: luen tässä siis kokeneen runoilijan ja ikääntyneen naisen elämäntuntoja. Skarppausta nyt.

Kun hallussani on lukukoodi, pääsen vihdoin sisälle runojen maailmaan. Ikään kuin runot paranisivat samassa tahdissa. Henkilökohtainen ote säilyy, Meriluoto puhuttelee rohkeasti lukijaansa. Pidän tyylistä.

Pidän runojen asenteesta ikääntymiseen. Pää pystyssä. Eteenpäin. Eräässä runossa kerrotaan pitkään eläneistä naisista, jotka rakastuvat ”Minkä me sille voimme,/ elämä ei ikinä lakkaa./ Me emme ikinä lakkaa, elämme vain./ Häikäilemättä.” (s. 53)

Miltä tuntuu elämä, jos muistikin alkaa pätkiä? Näitä sanoituksia tarvitaan. Seuraavasta siteerauspätkästä ainakin loppuosa on tuttua tunnetta:  ”Kaikenlaista oppii,/ kun oppimiskyky on lakannut.// Muisti hupenee/ juuri kun on muistoja täynnä./ Omituista./ Hassua./ Elämä on vitsi./ Eikä sitten kuitenkaan viitsi nauraa./// Se on niin syvää komiikkaa.” (s. 11)

Erään runon nimi on Feminismi. Siinä on hienosti kuvattu tilannetta, jossa neljä miestä puhuu ja nainen myötäilee. Lopussa on kuitenkin toivoa muutoksesta. 😉

Jos vertaan näiden kahden naisen runoja ja runokieltä, tulee ensimmäisenä mieleen se, että Liehu rakastaa kauneutta ja pääsee syvälle. Meriluoto taas haluaa sanoa suoraan ja pääsee syvälle. Pidän Liehun runojen herkkyydestä yhtä lailla kuin Meriluodon täsmällisyydestä. Liehun kuvastossa luonto on tärkeä: kukkia, puita, erilaisia vesistöjä, auringon kirkas valo. Meriluodon kielessä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota lyhyet lauseet. Meriluoto puhuttelee lukijaa suoraan, ei piilottele uhmakkuuttaan eikä pelkää hätkähdyttää. Huumoriakin löytyy. Rakkaudestakin saattaa lyhyt sana riittää: ”Rakkaus on irti./ Varokaa.” (s. 30) Liehu on epäsuorempi. Hän esittää kysymyksiä, antaa viitteitä ja jättää lukijansa pohtimaan. Molempien runokieli on kiihkeää.

Lukukokemukseni osoittaa sen, että ennakkomielteet ja –odotukset vaikuttavat lukemiseen. Onneksi ylittämisen mahdollisuus on olemassa, avautuminen vain ei onnistu ilman kunnollista perehtymistä. Koen löytäneeni polun Meriluodon runomaailmaan. Mielelläni lukisin häneltä muitakin runoja, jotta voisin samalla testata pitävätkö arvioni runokielestä paikkansa. Kiinnostavaa olisi lukea Meriluodon päiväkirjoja, samoin kuin Liehun romaani Helene Schjerfbeckistä. Liehu jatkaa yhtenä suosikeistani.

Mahtavaa, että meillä on Suomessa näin upeita runoilijoita. Yllytän tutustumaan.

P.S. Taas blogi(sti) löytää itsensä teksteistä eikä voi olla esittelemättä:

Kellumassa kuin pisarat ruohonkorressa” (Liehu, Rakel: Minä hengitän sinulle, Kirjapaja 2010) ”Mistä tuli tämä kimallus/ kuin aamukaste ruohonkorsissa? (Meriluoto, Aila: Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011)

Read Full Post »

(WSOY 1982)

Ensimmäisen runon ensimmäiset sanat ovat ajankohtaiset: ” Sinä päivänä pohjoisen joesta lähtivät jäät.” (s.7)

Täälläkin jo odotetaan, että ”suuri virta jylisten työntää talven sydämeltään” (s.7) ja armas aika koittaa. Tule jo ihana kesä!

Tämän kokoelman runoihin palaan mielelläni uudestaan. (Onnekseni sain kirjan kirjaston poistomyynnistä omaksi.) Juuri nämä runot, tämän kokoelman runot, houkuttivat minut, yli kymmenen vuotta sitten, lyriikan pariin. Siksi Liehu tulee aina olemaan minulle tärkeä runoilija.

Yksi kauneimpia on runo, jossa puhutaan surusta ja lumesta. Se alkaa näin:

Suru ja lumi,/ kielemme vanhimpia, ugrilaisia sanoja,/ tuhansia peninkulmia kuumissa sydämissä vaeltaneita,/” (s.73)

Muistan miten runon alku jäi kaikumaan mieleeni, miten monesti vuosien varrella olen pysähtynyt miettimään sanoja suru ja lumi. Niin kauniita sanoja. Olisinko huomannutkaan ilman Liehua?

Nyt kun luen kokoelmaa pitkästä aikaa, huomaan toisenkin suru-runon. Se alkaa näin:

Sillä niin minut on rakennettu, että aistin sen hyvin läheltä surua, kuin jasmiinin kiihkeän, alakuloisen tuoksun, tämän hetkenkin,/” (s.25)

Jokin näissä runoissa on. Jokin niissä resonoi kanssani samaan tahtiin. Löydän kauneutta, herkkyyttä, melankolisuutta, lievää pateettisuuttakin ehkä…

En vierasta pateettisuutta runoissa. Tunteen mukanaolo on merkki siitä, että runoilija on tosissaan, runoa ei ole kyhätty mekaanisena harjoituksena. Taidan suhtautua runouteen melko vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksenä (pateettinen siis itsekin…). Sallin kyllä huumorin ja ironian, mutta kylmä kyynisyys (kärjistettynä, pateettisuuteen verrattuna) saa minut kääntämään sivua toiseen suuntaan. Toki hirvittävä tunteen palo voi heikentääkin runoa, mutta ehkä pohjimmiltaan se liittyy enemmän muihin seikkoihin (taitamattomuuteen käyttää muita runon rakennusaineksia).

Eri elämäntilanteissa runoa lukee eri tavoin. Se mikä koskettaa, voi tuntua oudolta tai hupaisalta vuosien perästä. Joskus sitä ajattelee, että olenpas ”kehittynyt” (sisältää määrityksen: parempaan suuntaan). Mutta enpä tiedä, loppujen lopuksi, mihin suuntaan sitä milloinkin kehittyy.

Mutta ilman määreitä ajateltuna: myös runoilijan ilmaisu kehittyy. Liehun tuotanto on ymmärtääkseni muuttunut vuosien saatossa. Vaikka en tarkemmin ole tutustunut, on minulla sellainen käsitys, että esim. kokoelmat Savikielellä minä ylistän (1975) ja Bul bul(2007) ovat varsin erilaisia keskenään. Väliin mahtuu monta vuotta, ihminen muuttuu, mikseivät siis hänen runonsakin?

Taas huomaan miten hyvin lyhyt muoto tehoaa minuun. Tätäkin runokirjaa on helppo lukea, sillä eripituiset runot rytmittävät lukemista. Ehkä en vain ole pitkän runon ystävä. Mutta jos taitava sanoo yhdellä lauseella, niin sitten sanoo.

Liehu sanoo:

Kuka pääsisi maailman läpi/ kädet lämpiminä?” (s. 75)

En minä. Mutta kiitos kysymästä.

Liehun viimeinen kokoelma Älä vielä lähde (2010) vaikuttaa kiinnostavalta. Sen sanotaan olevan rakkaudentunnustus ja pitkän liiton tarina, sen runot kertovat yksin jäämisestä ja, niin, surusta.

Read Full Post »