Murto kirjoittaa teoksensa alkusanoissa lukijalle: ”Vammaisuus on inhimillisyyden hyväksymistä: on lupa olla heikko ja vahva. En tänään pysty kaikkeen, silti voin olla tyytyväinen omissa rajoissani – omien avointen ovien edessä.” (s.5)
Nämä sanat käyvät varmasti jokaiselle, vammasta tai vammattomuudesta huolimatta. Ja jokainen meistä voi, rikkinäisyydestäkin huolimatta, todeta Murron tavoin, että kätkemme sisällemme ehjän helmen.
Minusta on hienoa, että on mahdollisuus päästä kurkistamaan vammaisuuden verhon taakse myös näin runomuodon kautta.
Murron runot ovat helposti lähestyttäviä. Ne kertovat esimerkiksi siitä, miten pakkoliikkeet ja änkytys hankaloittavat elämää. Ne avaavat kipeitäkin tuntoja, välillä huumorilla, välillä vakavammin äänenpainoin, ja niissä sivutaan myös ymmärtämättömyyttä, jota vammainen saattaa kohdata. Tarkemmin ottaen teoksen alku valottaa vammaisuuden eri puolia, loppuosan runoja voisi luonnehtia pikemminkin rakkausrunoiksi, joissa käsitellään mm. kaipausta ja läheisyyttä.
Joissakin runoissa on makuuni liikaa löysää, jonkinlaista itsestäänselvyyttä, etenkin juuri loppuosan haaveiluissa, mutta kokonaisuutena kokoelma on aivan pätevää runoutta, jolla on mielestäni taiteellistakin arvoa.
Lempirunokseni nousi runo, jossa ihmetellään miksi vammainen nöyristelee, miksei hän ”aja pyörätuolilla lujaa” ja ”kaada kaikki seinät nurin”. (s. 34)
Pidän runon vimmasta, anarkiasta. Pyörätuolityypit, antaa palaa!
Ajatuksia herätti myös kokoelman avausruno, joka väittää: ”rikki ollessani/ olen enemmän” (s.9 ) Mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa? Voiko ihminen olla rikki ollessaan enemmän.
Ja onko totta sekin, että jos ei vammaisia nykyään enää ehkä tuijoteta pitkään, niin ei myöskään oteta lähelle?
Murto kertoo aloittaneensa kynäilynsä murrosiässä pöytälaatikkoon asenteista, joihin törmäsi. Hän kertoo kirjoittavansa vammaisen ihmisen kasvukivuista, jotka johtuvat enemmistön ehdoilla rakennetusta ja asennoituvasta yhteiskunnasta ja sanoo yrittävänsä välittää sitä kasvun mahdollisuutta, joka meillä kaikilla ihmisillä on. (s.4-5) Jokaisella on oma kasvuntarpeensa. Hyvä on muistaa myös se, että jokainen tapaamamme ihminen (kuten jokainen lukemamme kirjakin) opettaa meille jotain. Jos on halua oppia, oppii.
Murrolta on ilmestynyt tämän runokirjan lisäksi muutakin tuotantoa, ainakin runokokoelmat Niillä rajoilla (Myllylahti 2003) ja Yön iholla(Myllylahti 2005).
Ties mihin kaikkeen sanottava olisi kehittynyt ja yltänyt, jos runoilija vain olisi saanut elää.
Ruohonkortta 