Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Nummi’

Kirjailijoiden studia generalia 1968, (toim.) Ritva Rainio

(WSOY 1969)

Selailen kirjaa, jossa kirjailijat selvittävät työnsä lähtökohtia. Kyseessä ovat luennot, jotka pidettiin Helsingin yliopistossa v. 1968 täpötäyden pursuaville saleille. Eniten minua kiinnostaa Lassi Nummi. Hänen runojaan arvostan suuresti.

Pysähdyn kuitenkin jo ensimmäisen kirjoittajan, P. Mustapään, kohdalla. Hän esittää kiinnostavan seikan. Kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden käsitykset eivät aina kohtaa. ”..kirjailija ei tunne eikä tunnusta tutkijan piirtämää kuvaa omakseen, vaan näkee kasvonsa kieroutuneena tai vallan outoina”. (s.14) ” Pelkkää pötyä” (s.13), eräskin tunnettu kirjailija lausahti tutkijansa tekeleestä.

Siis. (Ajattelen näin.) Kun kirja tekijänsä käsistä lähtee, sinkoaa se sirpaleiksi maailman tuuliin. Lukija lukee kirjaa, kuten tahtoo, antaa merkityksensä, kuten tahtoo, niin teoksesta kuin kirjailijan tarkoitusperistäkin.

Pötyttelyt eivät enää auta.

Kirja elää jo omaa elämäänsä, ja vaikka kirjailija pyrkisi teostaan selittämään, saattaa ”pienokainen” saada merkityksiä, joita tekijä ei itse tarkoittanut tai halua nähdä. Lukijoita kirjailijan selitykset toki kiinnostavat, varsinkin fanilukijoita.

Melkoisen vaarallista puuhaa on kirjoittaminen. Kuka uskaltaa kirjailijaksi?

Onneksi moni. Onneksi ihailemani Lassi Nummikin rupesi runolle, vaikka hän omien sanojensa mukaan oli ” fyysisesti heiveröinen ja sielullisestikin melko labiili yksilö”(s. 178)

Nummi kertoo aloittaneensa runoilun kokeilunhalusta (ja rahakin kiinnosti). Pian hän innostui ja asetti tavoitteen saada kokoelma kustantajalle. Tavoite ei toteutunut. Nummi suunnitteli fantasiaromaania, mutta päätyi kirjoittamaan seikkailuromaanin, joka valmistuikin, mutta ei löytänyt kustantajaa. Seuraavaksi oli satujen vuoro, niille kävi samoin. Lopulta Nummi palasi runoihin ja voitti sitten esseellä (aihe Uuno Kailas) teinien kulttuurikilpailussa. Novellillakin hän yritti kilpailuihin. Ilman menestystä.

Mitä tästä opimme? Kirjailijan polku on sinnikkyydellä ja uteliaanrohkealla kokeilulla reunustettu. Oma laji voi löytyä vasta tunnustelun kautta.

Nummelle kävi lopulta niin, että hänen seikkailuromaaninsa kustannettiin, salanimellä. Rakastetun runoilijamme kirjailijaura oli alkanut.

Poukkoilen kirjoituksessani kuin ”kuseskeleva kettu” (vaikkei tämä the essee olekaan, viittauksesta ja aiheesta toisessa, tulevassa postauksessa lisää). Mutta siis palaanpa P. Mustapäähän ja hänen runoihinsa, joita en tunne ollenkaan. Juuri siksikin piti kiiruhtaa lainaamaan Mustapään Kootut runot.

Voi voi, nyt on liian vaikeaa minulle.

Viittauksia antiikin kirjoittajiin ja ties mihin, todellakin, vilistää silmissä. Näitä minä en osaa lukea lukemalla, en keskittyä vain tunnelmiin. Meninkin lukemaan Mustapään luennon.”..olen soveltanut lukuisissa runoissani antiikkisia kehyksiä ja viljellyt klassisia alluusioita.”(s.16) Tässä tarvittaisiin jo iliaita ja odysseijoja sun muita sofokleita rinnalle notta jottai tolokkua tullee. Ehkä myöhemmin, sitten joskus…kenties kesällä..

Tiesitkö, että P. Mustapää on oikeasti Martti Haavio (1899-1973), akateemikko + kansanrunouden ja mytologian tutkija (joka kirjoitti runon Sininen uni eli ”Joka ilta kun lamppu sammuu”)? Minä tiesin, mutta ei siitä hirvittävän kauan ole kun näin valaistuin, tai siis sisäistin. Ja paljastanpa vielä senkin, että luulin, että Mustapää on jotain samantyylistä kuin Arto Melleri (1956-2005). Tyylillisesti ja muutenkin (että LOLlia vaan itselleni). Vieläkin nimi kalskahtaa korvaan kasikytlukulaisena.

Viekkaasti siirryn takaisin Nummeen. Mietin lähtökohtia, joita hän sai runoilulleen. Lassi-pojan (oik. Lauri) vanhemmat olivat lähetyssaarnaajia, ja poika sai jo pienenä tuntumaa ikuisuuden ja äärettömyyden kysymyksiin, ihmissielun draamaan ja kaukaisten maiden eksotismiin. Kovin oli kultturelliakin meininki.

Kuinka moni poika saa isältään lahjaksi Gilgamesh-laulun?

Nummen kohdalla näin. P.Mustapää taas sanoo sen näin: ”…varhaisin kirjallinen viitekehykseni on antiikin kirjallisuus.” (s.16) (ja tästä olikin jo puhetta)

Mikä mahtaa olla nykykirjailijoiden varhaisin kirjallinen viitekehys?

En nyt äkkiseltään osaisi itse kuvitella ostavani pojalleni Gilgamesh-eeposta lahjaksi. Mutta en voi olla tuntematta pistoa.

Liian usein tulee panostettua vain materiaaliseen hyvään kun voisi kartuttaa myös lapsen henkistä rikkautta.

Eräs asia. Tarkemmin ajateltunahan Nummenkin runot vilisevät viittauksia moniin suuntiin. Antiikkiin, Kiinaan, eri taiteisiin, kaikkeen mistä hän jo lapsena imi vaikutuksia. Miksi minä olen Nummea silti ”osannut” lukea? Hänen kohdallaanko osaan ohittaa paremmin? Tosin hänen lukuisat viittauksensa Raamattuun eivät aiheuta ahdistusta, sillä sen kontekstin tunnen jo paremmin. Loppupuolen runoissaan Nummi ei näissä kehikoissa enää liikukaan. Esimerkiksi Isoisän runot avautuvat arkikokemisen kautta.

Nummen proosaan en ole vielä tutustunut.

Luentojen pohjalta koottu kirja on kiintoisa. Aion perehtyä vielä ainakin Veijo Mereen, sillä hän kertoo syntytarinan Manillaköyteen. Manillaköysi-kirjanen minulla on jo aloitettuna.

Runokirjalähde: P. Mustapää: Kootut runot (WSOY 2004)

Read Full Post »