Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Pyysalo’

(WSOY 2006)

Olen lukenut Pyysaloa ennenkin, tyyli jäi mieleen, oli helppoa ja mieluisaa syventyä tämän kirjan runoihin.

Kokoelman nimi on paljonpuhuva ja samalla tylsähkön yleispätevä. Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet. Mitä muutakaan maailma pitää sisällään?

Alkuosan tekstit ovat arkista havainnointia kaupungista. Niiden kuljettamana väläytetään syvempiä kuvia: ”kirkon harteilla/ apostolit halkeilevat” (s. 15)

Kieli on kuin toteavaa puhetta, ei mitään lyyrisiä krumeluureja. Yleensä ottaen en pidä ns. aneemisesta havainnointirunoudesta, mutta tässä kirjassa se ei onneksi pääse syömään pohjalla kytevää paloa. Tunnistan selvästi tuoksun.

Toinen osa, Rakkaus on rikkaruoho, vie lukijan keskelle arkisia parisuhdekuvioita. Nyt runoissa vaikuttaa herkkä lämpö, vaikka puhe olisi täysin arkisista tavallisen elämän asioista. Rakkaus hengittää realismin harmaudessa. Samaan runoon mahtuvat linnun kutsu nummella ja kylpyhuoneen ovenraon kynsileikkurin ääni (s. 59). Vastakkainasetteluilla on runoissa ihmeellinen voima.

Jännästi tämän osan lyhyet runot linkittyvät toisiinsa, muodostavat oman kertomuksensa. Tai ainakin yritän kiihkeästi rakentaa runoista tarinaa. Joukossa on pysäyttäviä tunnelmia: ”Kylmä tekee sormukset väljiksi, ja hän miettii.” (s. 45)

Kokoelmaan mahtuu monenlaisia runoja, aforististen pikkurunojen lisäksi mukana on mm. ateistin rukoukseksi ja kansanlauluksi nimettyjä runoja.

Aika monet lempisäkeistäni löytyvät kirjan viimeisestä osasta, kuten nämä:

Piti tulla insinööri,/ tuli puun varjo ruohoon.” (s.77)

Miten tämä pitäisi tulkita? Onko kyseessä ”omakohtainen tunnustus”, joka liittyy vaikkapa runoilijaksi kasvamiseen tai johonkin muuhun elämänvalintaan. Puhutaanko tässä sittenkin jostakin toisesta, vaikkapa ystävästä tai kuolleesta sukulaisesta, liittyväthän viimeisen osan kaikki runot muistoihin ja kuolemaan? Puun varjo ruohossa? Tulkintoja voi kai olla monia, itse en ainakaan tiedä ”oikeaa lukukoodia”, onkohan sellaista?

Niin. Kenestä näissä runoissa puhutaan? Ja kuka puhuu? Rakkausrunoissa sinä on tärkeä, kumppani. Mutta loppuosan runoissa on hän. Kokoelman alusta löydän omistussanat ”Äidilleni”. Kertovatko loppuosan kuolemaan liittyvät runot äidin kuolemasta? Surutyöajatusta vasten teoksen kaikki runot alkavat avautua uudella tavalla, kuolema on läsnä kaikkialla.

Kirjan viimeiset runot ovat eräänlainen runosarja, seitsemäntoista numeroitua runoa. Nyt kuolema on kirkkaasti esillä. Miltä tuntuu menettää joku oikein läheinen? ”Pitkä ruoho siinä mihin vielä/ lasketaan joku joka oli kaikki.” (s. 81)

Minua nämä runot koskettavat, liikauttavat jotakin minussa. Ei hullumpaa siis. Vaikka tämä runous ei täydellisesti ole ”tyyliäni” ts. en ole ihastuksesta sanaton, silti näissä on selvä lupaus. Luen Pyysaloa jatkossakin.

Read Full Post »