Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Raittila’

Runous saa jäädä ihmettelyksi. Tällöin se on parhaimmillaan.
Runoa voi ja pitääkin analysoida, mutta hyvä runo ei tyhjene selityksiin.
Parasta on vain lukea, ammentaa, antaa runon vaikuttaa, antaa kuvan löytää kuvansa, sulautua…
Runo, joka löysi minut, julistaa otsikollaan: Kätkekää ihme.

”Kaikki on niin paljasta, etukäteen laskettua.
Kätkekää ihme, että opin rakastamaan sitä.”

”En saa enää mistään sydämentykytystä.”

Sanat on kirjoittanut unkarilainen runoilija Sándor Csoóri (s.1930). Löysin Csoórin runoja Anna-Maija Raittilan 70-luvulla toimittamasta kirjasta Kaivojen maa, joka kokoaa unkarilaista lyriikkaa suomalaisille lukijoille. Unkarissa on osattu ja osataan!
Elämme ihmeet sisällämme, ihmeiden kanssa, ihmeissä.
Mutta kätkeäkö vai paljastaa?
Aika on kätkeä ja aika tulla valoon?
Lukijana tarttumapintaa löydän runon lopusta. Ehkä runon puhujan tavoin minäkin etsin itsestäni

”parantumatonta haaveksijaa, joka kärsii
jos hänellä ei ole vaarallista salaisuutta eikä suojaamatonta unta,
sillä silloin hänellä ei ole toivoa – hänelle valuu vain päivä
kuin typertyneelle ruoholle, kammottaville kivinaamioille.”

Näin valuu tämäkin päivä, kohti valoa, valon juhlaa – joulua, joulun ihmettä!
Ihmekylläistä joulunodotusta itse kullekin!

Read Full Post »

Elämänmeno on käsittämättömän nopeaa.

Pikaelämää.

Liikkumisen, syömisen, nettisuffailun, oivaltamisen ja niin, lukemisen, pitää tapahtua hidastelematta.

Jahkailua ja jaarittelua ei jaksa kukaan.

Miten käy laajojen vaativien romaanien lukemisen? Kuka viitsii tai osaa, kenellä on aikaa paneutua vaikeaselkoisiin järkäleisiin, joiden rakenne ja juonikuviot, puhumattakaan sisällöstä ja merkityksestä, avautuvat vasta hitaassa prosessissa, hauduttelun tuloksena?

Tunnustan. Minulla ainakin on vaikeuksia.

Maailmassa on niin paljon osallistuttavaa, infoa, kärryillä pysymistä, sälää omaksuttavaksi.Eikä kaunokirjallinen sivistys ole erityisessä arvossakaan. Ainakaan se ei ole välttämätöntä, jos nyt irtopisteitä antaakin. Miksi vaivautua?

Pätee tämä toki runouteenkin. Sen lukeminen todella vaatii pysähtymistä, hidastamista, keskittymistä.

Anna-Maija Raittila kysyy Hiljaisuuden kirjassaan (Kirjapaja 1993):

”Mutta entäpä kun meillä on virikkeiden ruuhka niin sakea,

ettei tajunnan tila likimainkaan riitä ottamaan niitä vastaan,

saati valikoimaan. ” (s. 14)

Virikkeiden ruuhka. Tajunnan tila.

Voisiko olla niin, että tajunnalla on rajansa? Että terveyteen kuuluu rajoista huolehtiminen. Että vastuu olisi otettava itse?

Vai onko nykyihminen niin erikoislaatuinen olio, että hänen tajunnan tilansa venyy vaikka äärettömiin?

Mutta tajunnan laajentaminenhan on kirjallisuudenkin tehtävä. Eihän siinä mitään pahaa ole?

Niin, oikeastaan kirjallisuus on hyvää lääkettä pikaelämää vastaan, etenkin juuri se järkälekirjallisuus. Jokin laaja klassikkokirja, se on kokonaisuus, jota ei voi ahmaista tunnissa parissa. Se pakottaa keskittymään. Se haastaa, saa pohtimaan.

Niin, mikäli viitsii ja jaksaa.

Uskon, että hidastaminen on nykypäivänä viisasta. Jotkut sanovat hidastamista itsekkääksi. Minusta se on välttämätöntä.

Mitä suurempi on tietotulva, sitä tärkeämpää on valikoiminen, ihmisen valintakyky.

Valitsemisen taito ei kuitenkaan ole mikään toimiva automaatio. Sille tulee antaa aikaa kehittyä. Parhaiten se yleensä tapahtuu hiljaisuudessa, hidastamisen kautta. Hiljaisuudessa oppii kysymään: Mikä on tärkeää? Mikä on vähemmän tärkeää? Mitä ilman pärjään, voin paremmin?

Tiedon paljous ei ole oikotie onneen. Ilman pohdintaa, asioiden suhteuttamista, tietomäärä ei johda hyviin arvovalintoihin. Arvojen merkitystä ei kuitenkaan voi kiistää.

Kirjallisuus kehittää näitä puolia ihmisessä. Kannattaa hidastaa,

lukea hyvä kirja.

P.S. Lähiaikoina tulossa postausta Rimmisen runoista.

Read Full Post »