(Tammi 2000)
Rimmisen esikoiskokoelma herättää minussa samanlaisia ajatuksia kuin Finlandia-palkittu Nenäpäiväkin.
Yksinäisyys vs. osallisuus.
Rimmisen runoja voi luonnehtia jopa surullisiksi. Niistä välittyy irrallisuutta kokevan nykyihmisen hahmo. ”Maailma on tapahtuma, johon pitäisi ottaa osaa” (s.22), mutta kun se vain on vaikeaa, ja vaikka ”yritin liittyä kulkijoiden virtaan” (s. 22), se ei tunnu onnistuvan, hahmo jää jotenkin aina omaan pelkoonsa. Täytyy turvautua tunteeseen, ettei mitään tapahdu. Jos haluaa saada äänensä kuuluville, kukaan ei kuuntele. Irrallisuuden tunteet välittyvät näinkin: ”joka paikassa minä/joku tungetteleva eläin” (s.39).
Kokoelman kolmannessa osassa mietitään lähtemistä, perillä ja matkalla oloa. Päättämättömyys aiheuttaa hämmennystä. Lopulta ollaan konkreettisesti reissussa,mutta ”En minä ole matkalla, matka on” (s. 33) , kirjoitetaan kirjeitä, joiden kanssa tuntuu olevan vaikeuksia. Rivit eivät valmistu, ja kolmas osa päättyy sanoihin ”pitkässä yössä/repeävän paperin ääni, repeävän paperin ääri.” (s. 34).
Kokoelmasta löytyy runoja, jotka on kirjoitettu monotoniseen listamuotoon persoona häivytettynä: ” herätty, tankattu auto, ajettu metsään, poimittu tatit, kerätty marjat, tunnettu linnut –” (s. 17), joskus ehdollisena: ”Tulisi vieraita. Keittäisi kahvit, asettelisi lämpimäiset vadille.”(s. 11) Muoto korostaa etäisyyttä, ulkopuolisuutta. Puhutaan arkisista asioista, mutta pinnan alla liikkuvat suuret kysymykset. Maailma on ehdollinen paikka.
Ärsyttävät lauseet
Jännä on huomata, miten joskus jokin yksittäinen lause runossa saattaa ärsyttää, kuten ”siniset omenat kolisevat puutarhaan” (s. 29) tässä kokoelmassa. En tiedä johtuuko se täysin subjektiivisista mieltymyksistä. Voiko aloitteleva runolukija muka tunnistaa kuluneen tai töksähtävän ilmaisun? Väitänkö siis, että runoilijan lause olisi mielestäni jotenkin huono. En tiedä. Ehkä lause on nimenomaan hyvä, sehän saa lukijansa pysähtymään, herättää tunteita…
Pakko todeta, että teksteistä löytyy roppakaupalla mieluisia lauseita ja ajatuksia. Rimminen harrastaa myös makoisia äkkikäännöksiä: ”Mitään ei ole tapahtunut./Se tapahtui juuri.” (s. 28)
Kalastajan vaimo ja sen komea mies
Subjektiivisuudesta (lukijan) kertoo myös mielikuva, joka syntyy runosta, jossa lomalainen kulkee rannalla ja sitten”Kalastajan vaimo oli ollut niityllä tekemässä seppelettä. Mies palasi mereltä kukkia hiuksissaan.” (s.44) Mitä tapahtuu lukijan mielessä? Hän näkee tunnetun lifestyleblogistin sitomassa taidokasta kimppua. Hänen komea (blogin kuvista tuttu) miehensä saapuu mereltä kukkaseppele päässään. Söpöt lapsukaiset rientävät vastaan. Mielikuvasta hämmentyneen lukijan mielessä vilahtaa: kotimaisen runon intertekstuaalinen yhteys blogistaniaan?
(Kuten huomaat, saatan taipua kirjoituksissani monenlaiseen ylitulkintaan, mutta uskokaa pois, tämä on aika hauskaa! )
Entäs huumori?
Ensin ajattelin, että onpas vain kummaa. Nenäpäivä oli läpeensä humoristinen kirja, tässä taas huumori loistaa poissaolollaan. Vakava(sti otettava) runoilijako siis? Sitten huomasin, että ei, tässähän on paljon ironista virettä läpi runojen. Lopulta ajattelin jopa kirjan nimeä ironian kautta: jännittävää olisi nähdä edes niitä lintuja (kun ei kerran ihmisiä).
Ehtaa tavaraa
Rimmisen runous on kyllä haastavaa, se ei avaudu heti. Minulle kelpaa mainiosti yksinkertaisempikin runous, mutta kelpaa tämäkin.
Runot jättävät miellyttävän tunteen: näistä voi kaivella merkityksiä myöhemminkin. Eivät runot sellaisia ole, etteikö niihin saisi minkäänlaista kosketuspintaa. Idea välittyy, merkitysmielteitä syntyy, runot puhuttelevat sekä sisällön että kielensä tasolla.
Nautittavaa, ehtaa runoutta siis, sanoisin.
Loppupuolen runoissa on sellaista juoksutusta, että en aivan pysy perässä. Tulee surrealistinen fiilis. Huomionarvoista on se, että yhteys löytyy vasta kun on luovuttanut. En tiedä pitäisikö tämä lukea positiiviseksi vai negatiiviseksi. Ehkä jälkimmäiseksi.
Vasta hälläväliä- asenteellako täällä elämässä pärjää ja saa tunnustusta?
Siitä pidin, että runot on koottu jonkinlaisen kehikon sisään, ne muodostavat kudelman joka näyttää kokonaisuutenakin joltakin. Sisällöstä olin erottavani myös jonkinmoista kehittymistä, muutosta. Vaikka lopussakaan ei hypätä bussin mukaan (vaikka välillä hypitään jokaiseen nähtyyn), toivoa näyttää olevan kuten loppulause osoittaa: ”Viimeinkin aurinko paistoi.” (s.56)
Ruohonkortta 