WSOY 2001
Alkuteos Liebesfluchten
Suom. Oili Suominen
Saksalainen Bernhard Schlink (s. 1944) on saavuttanut mainetta romaanillaan Lukija,joka käsitteli natsihallinnon jälkeistä aikaa ja erästä oikeudenkäyntiä. Olen lukenut kirjan, nähnyt siitä tehdyn elokuvan ja pitänyt kohtuullisen paljon molemmista.
Natsiajan varjot kummittelevat myös lukemissani Neuvottoman sukupolvenseitsemässä kertomuksessa. Kirjan henkilöiden kautta pohditaan mm. sitä, miltä tuntuu saksalaisena kantaa historian taakkaa harteillaan. Miten uusi sukupolvi kokee aiemman sukupolven virheet? Miten erilaisten kulttuurien kasvatit, kuten juutalainen tyttö ja saksalainen poika, onnistuvat suhteessaan? Entä mitä mieltä on muu perhe ja suku? Vaikka kulttuurin ja historian kysymykset ovat aktiivisesti läsnä, on samalla kyse kaikille yhteisistä vuorovaikutuksen ja rakkauden kysymyksistä. Kykenevätkö ihmiset kohtaamaan toisiaan? Miten pitkälle rakkaus kantaa?
Schlink kirjoittaa tavallisen ihmisen äänellä, inhimillisyydestä käsin. Toisaalta kertomusten henkilöiden lähtökohdat ovat varsin ”kulturellit” (kuten olivat Lukijassakin). Tässä mielessä tavallisuus ei ehkä ole paras sanavalinta. Näissä tarinoissa välejään eivät selvittele tavisduunaripariskunnat, vaan himpun verran ylemmän sosiaaliluokan ihmiset. Heidän suuhunsa on sitten kirjoitettu oppineita keskusteluita kulttuurien kohtaamisesta.
Luin kirjan osissa. Ulkoilutin sitä mukanani leikkipuistoreissuilla, ja kun lapset uppoutuivat härveleihin tai hiekkakasan saloihin, minä keskityin Schlinkin kertomuksiin saksalaisten arkkitehtien ja shakinpelaajien rakastamisen vaikeudesta.
Alkupuolen kertomukset (novellit siis, kai) ovat kirjan parasta antia. Schlinkillä on taito tehdä tarinoistaan elämänmakuisia. Konstailematon kieli rullaa eteenpäin varmana ja ilman koukeroita. Tarinoista hehkuu ydin, jonka ympärille jännite on saatu kiertymään. Kuvatessaan arkisia ihmissuhteita Schlink porautuu pintaa syvemmälle ihmisten vuorovaikutuksen taakse, näkemään ja osoittamaan ihmisen määriteltyjä ja määrittelemättömiä kipupisteitä. Kirjailija on tarinan punoja, hän saa lukijan otteeseen.
Pääosin Schlinkin luomat maailmat vaikuttavat täysin mahdollisilta ja eläviltä. Tosin esimerkiksi kertomuksessa Sokeripapuja tapahtumat karkaavat sellaisiin maanisen kaikkivoipuuden sfääreihin (mies pyörittää kolmea perhettä kunnes jättää kaiken ja alkaa munkiksi), että uskottavuus mielestäni kärsii. Myös kirjan kieli tuntuu paikka paikoin kömpelöltä, jonkinlainen hienosyisyys tuntuu puuttuvan, ja se häiritsee jonkin verran.
Loppupuolen kertomukset ovat heikompia, keskeneräisempiä kuin alkuosan vaikuttavammat yksilöt. Kaikki loppuratkaisutkaan eivät saa minulta kiitosta, liian usein jää tunne siitä, että kirjoittajalta on puhti loppunut ja tarinaa ei ole jaksettu miettiä loppuun asti kunnolla. Toisaalta näin avoimet ratkaisut voi tulkita ihmisten vuorovaikutuksen hämmentävyyteen ja arvaamattomuuteen sopiviksi – joskus sitä vain kävellään tilanteista ulos, kun asioiden käsitteleminen ylittää käsityskyvyn tai kun jaksamisen rajat tulevat vastaan.
Mitä kirja minulle opetti?
Oppineisuus ja sivistys eivät säästä rakkausongelmilta. Vuorovaikutus, kohtaaminen, niin parisuhteissa kuin kulttuurisestikin, näyttää olevan hankala teko. Schlink ei tarjoile pikaratkaisuja. Hän vain auttaa näkemään miten hukassa ihmiset useimmiten ovat.
Ruohonkortta 