(Kustannusosakeyhtiö Avain ja Sanna-Mari Pirkola, 2006)
Kylläpä pikkupaikkakunnat voivat traumatisoida.
Tämä on pääajatukseni lukiessani Pirkolan runo- ja valokuvateosta. Kirja herättää mielikuvan harmaasta, masentavasta paikkakunnasta. Värin ja kauneuden puutostila leimaa ylivieskalaista maisemaa ja ihmistä.
Olemisen perusta on järkevyys, järjestys ja käytännöllisyys. Kauneus on silkkaa turhuutta. ”Kunnon ihmiset leikkaavat aidat geometrisiksi/ Ei siksi että se olisi kaunista,/ vaan koska se on oikein/ ja kyseenalaistuksen tuolla puolen./”
Teoksen valokuvat korostavat rakennusten viivasuoria linjoja, kovia kulmia, samean luotaantyöntäviä seiniä ja raskaana lepäävää taivasta kaiken yllä.
Pahin erehdys pikkupaikkakunnalla Ylivieskassa on luulla olevansa jotain. ”Mikä luulee olevansa,/sekin,/tuokin,/ hänkin,/ sinäkin, / nekin, varsinkin ne/ luulla olevansa, pahin erehdys, kohtalokas, häpeällinen erehdys.”
Kirjan takakansi lupaa, että teoksen tummia sävyjä läpäisee lämmin huumori. Tunnistan humoristiset piirteet, mutta en näe niitä erityisen lämminsävyisinä. Huumori on yhdessä nauramista, ironia taas ulkopuolelta nauramista. Pirkolan teoksesta en aisti yhteenkuuluvuutta, saati paikkakuntaylpeyttä, siksi sen huumorikin jää kylmäksi.
Takakansi puhuu myös pienen pohjoisen paikkakunnan ytimeen sukeltamisesta. Mikä ihmeen ydin?
Kritisoin sitä, että paikkakunta olisi ”tarinaton taajama” ja että ”ylivieskalaisen todellinen sielunmaisema on silmänkantamattomiin asfaltoitu maa”. Mikään olemassa oleva ei ole tarinaton, ja todellista sielunmaisemaa ei toinen voi koskaan tietää, mielipiteitä voi toki olla.
Ehkä postauksen lukija on jo huomannut, että olen provosoitunut ja ärsyyntynyt lukemastani. Jokin minussa herää puolustamaan pikkupaikkakuntia. Pelkkää kritiikkiä paikkakuntaa kohtaan? Eikö muka pisaraakaan kauneutta jaettavaksi, kerrottavaksi? Pakkohan sitäkin on olla. (Mutta sitähän ei kenenkään ole pakko kirjaansa ottaa mukaan…)
Teosta on mielenkiintoista pohtia taiteen olemuksen kautta. Heijastaako Ylivieska-teos jotain? Mitä teos puolestaan tuottaa?
Paikat ja paikkojen ilmapiirit ovat erilaisia. Tiedän miltä tuntuu kokea itsensä ulkopuoliseksi. Tunnistan joidenkin paikkojen kodikkuuden, intuitiivisen hyvänolontunteen jossakin aluksi vieraassakin ympäristössä.
Paikat vaikuttavat meissä, muovaavat meitä. Yhdentekeviä ne eivät ole.
Runominälle Ylivieska ei vaikuta olevan koti, se on ”pienenemisen paikkakunta”. Lukijana näen teoksen ahdistavuuskokemuksen tulkkina.
Pyyhkeitä on nyt annettu. On kiitoksen aika: Pirkola sanoittaa rohkeasti ja voimallisesti pikkukaupungissa asuvan angstia. Uskon, että nämä kuvat, sanat ja tunnetilat voi moni (vaikkapa etelään paennut) tunnistaa ja jakaa.
Moni kokee tukehtuvansa pikkupaikkakunnille. Vasta uudessa ympäristössä tulee tunne mahdollisuudesta ”kasvaa itsekseen”.
P.S. Tuli mieleen, että Heli Slungan runoissa on myös kuvattu pohjoiseen ja pikkupaikkakuntalaisuuteen liittyviä tuntoja. Tosin Slungan runoista löytyy muistaakseni karuuden lisäksi myös jonkinlaista pohjoiseen ja omaan paikkaan liittyvää ylpeyttä.
P.P.S. Tulkinta tämäkin: Ylivieska kuin Suomi suuren maailman silmin.
Ruohonkortta 