Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Toivio’

Rikkoutuminen, salaisuus, pelko, hyvästely.

Siinä joitakin avainsanoja Miia Toivion (s. 1974) uusimmasta runoteoksesta Pysty hiljaisuus (Teos 2013).

Kirjasta löytyy paljon surullisia sanoja. Murheen syvyyden tuntee lukiessaan, vaikka se osittain piiloutuukin kauneuden harmoniaan. Melankolia pyyhkii runomaailmaa sävyllään, mustan hunnun värillä. Se hakee kaikupohjaa Julia Kristevan kirjasta Musta aurinko, joka käsittelee masennusta ja melankoliaa.

Groteskeja vivahteitakin teoksesta löytyy. Ne kuitenkin onnistuvat sulautumaan harmoniseen ympäristöönsä. Groteski liukuu kiinni surumieleen. Runojen ”valutetut ihmisennahat” tai se miten ”ihonriekaleet alkoivat liehua iltatuulessa” eivät hätkäytä vaikka ne kyllä huomaa lukiessaan. Ehkä luontevuuden takana on myös se, että lukija ymmärtää kivun kokonaisvaltaisuuden.

Kokoelman runoissa kipu saa aikaan tunnelmia, joita kuvaa hyvin suuntaviivojen kadottaminen.
” En nähnyt enää viittoja; tässä on tarinan ydin.”(s.26)

Ei toivo kokonaan ole kadonnut.
”Tänään odotan kynttilä kädessä, että elämä alkaisi lepattaa.” (s. 25)
Loppua kohti odotuksen ja kaipauksen optimistisemmat sävyt saavat tilaa.

Runoteos tarjoilee muutamia kuvavälähdyksiä, jotka yltävät heti pintaa syvemmälle. Seuraavassa siteerauksessa tulee esille muutamat teoksen tähdellisimmät elementit.
”— sillä tuli tulee tuulen mukana,/ musta huntu joka lasketaan maahan.” (s. 39)
Säkeet toistuvat myöhemmin teoksessa. Toisto korostaa niiden merkittävyyttä.

Tuuli todellakin on tärkeä elementti näissä runoissa. Tuuli etsii paikkaa ja sitä odotetaan. Joskus se saattaa ottaa ihmisen muodon. Onko tuulen merkitys parantava ja puhdistava, kuten ajan? Ilmiselvästi tuulta tarvitaan. ”Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan —” (s. 15) Tuuli ravistelee eikä sen silitykseltä voi välttyä.

Lopussa odotus on kasvanut kaipaukseksi, lämpimän paikan kaipaukseksi. Onko niin, että vasta hiljaisuudessa näkee? Viimeiset runot saavat miettimään tätä kysymystä. Viesti on saanut mukaansa vahvuutta.
”— eikö joku seisokin ja hiljaisuus kasvaa/ kuin korkea koivu/ keskeltä kuuntelijaa — ” (s. 67)

Mustan hunnun väistyessä näköalat yltävät ympäröivän pimeän sijasta vihertäviin ja vehmaisiin. Tuoksuportaita pitkin voi päästä aina suloisille vesille saakka.

JK Kaunis ja ilmava kokoelma, raskaasta aiheestaan huolimatta. Muutosta tapahtui kokoelman runojen muodossa. Loppua kohti runot kevenivät pieniksi säemuotoisiksi runoiksi, joiden lukeminen on mielestäni ”kutsuvampaa” kuin tiiviimmän alkupuolen proosarunon.

Read Full Post »