Sylvi Kekkonen: Kiteitä

Aforismeissa on taikaa. Ne avaavat murusesta kokonaisen maailman, kastepisarasta valtavan meren.

Sylvi Kekkosen mietelmät ovat vuodelta 1949, ja minua kiinnostaa, onko aika purrut ne pahoiksi.

Kirjailija Kekkonen on taitava vaikka vähätteleekin avauksessaan.

”Omakohtaiseen havaintoon perustuvat oivallukset ovat uusia itse kullekin, kuinka latteita ja kuluneita lienevätkin muille.”

Tuohan on aivan totta. Ehkä latteuksia pelätään turhaan. Yritetään vääntää ne toisiksi…Entä jos kirjottajan kuuluukin kirjoittaa omat latteutensa eikä suinkaan esittää jotain mitä ei ole? Väkisin muutetut sanat ”miten sanoisin tämän erikoisemmin” eivät tee tekstille hyvää. Kokonaisuus hämärtyy, intuitiivinen yhteys häviää sanatemppuiluun. Oma kastepisaran maailma voi kadota.

Lähinnä nyökyttelen Kekkosen mietelmien äärellä, mutta löytyy sellaistakin, mikä saa älähtämään. Vai ajan hammasko se kirahtaa?

”Pientä on miesten sortamisen halu naisiin nähden verrattuna naisten sortamisen haluun toisiinsa nähden.”

Sortamisen halua en kyllä lähtisi vertailemaan. Molempi pahempi.

Koska pidän myös luontorunoista, kiinnostun myös Luonnosta-osioon kuuluvasta mietelmästä.

”Jokainen metsä on Jumalan puisto, pudonnut lehti eletty elämä.”

Tässä kiehtova elementti syntyy siitä, että itsepintaisesti luen sanan ”metsä” sanaksi ”meistä”. Ihmiselämästä on kuitenkin kyse, yksinkertaisesti mutta kauniisti. Ja mitä on Jumalan puisto? Ainakin näitä: huolenpitoa, hoivaa, istuttamista, karsimista ja iloa.

Kekkosella on kiinnostava ajatelma, jossa puhutaan mainosjulisteista. Meille mainokset kuuluvat normaaliarkeen. Niitä tuskin huomaa. Paitsi sitten, kun joku onnistuu erottautumisessa ja keksii jotain, joka puhkaisee havaintomaailmamme.

Sylvi Kekkosen aforismissa mainoksiin ei suhtauduta suopeasti.

” Tunkeilijan väkivaltaisuutta on mainosjulisteiden värien räikeydessä.”

Ohops. Onko tämä viisautta vai pelkästään vanhanaikaisuutta? Kuka enää ajattelee, että mainostajat ovat tunkeilijoita? Eikö mainostaminen ole kansalaistaito, jonka puuttuessa ihminen syrjäytyy?

Aikamatka 40–luvulle on opettavainen. Paljon on asioita, jotka unohtuvat, mutta paljon myös niitä, jotka pysyvät. Silkkaa harhaa on ajatella, että me ihmiset aina ja kaikessa muutumme paremmiksi. Ei ole mitään syytä olla ylimielinen menneen suhteen. Menneestä voi oppia.

Aforismin kirjoittaja on tekemisissä ajan, hetken, kanssa. Kastepisaran aika on pikkuruinen hetki, johon voi sisältyä valtameren aikavarannot.

Myös Kekkonen ymmärsi ajan merkityksen ihmisen kannalta. ”Kaikki ajassa elävät ovat aikansa lapsia. – – ” Tämä totuus ei ole muuttunut miksikään. Omasta ajasta ei voi olla irti, mutta näköalaansa ei ole mikään pakko rajoittaa siihen suppeuteen.

***

Sylvi Kekkonen: Kiteitä. Mietelmiä. (Otava 1964, ensimmäinen painos v. 1949)

***

Pieni elonmerkki

Myös kirjat ovat vieneet elämän ja kuoleman äärelle.

Elämä on voittanut, mutta kaksi lukukokemusta on pitänyt sisällään tummia sävyjä.

Kiitän kirjastonhoitajaa, joka asetti esille Veikko Huovisen avoimen ja puhuttelevan teoksen Pojan kuolema. Kirjaa ei voinut laskea käsistä. Se herätti ajatuksia, jotka haarovat laajalle – haavoitetuista mielistä yhteiskunnalliseen asenneilmastoon ja sukupolvien kuilusta vanhempienrakkauteen. Hyvä, että kirja on kirjoitettu. Lukukokemus oli raskas mutta tarpeellinen.

Ehkä oli myös hyvä, että Primo Levin klassikkokirjaa, jota kirjastosta metsästin, ei ollut paikalla yhtäkään kappaletta. Nyt oli tyytyminen esseekokoelmaan Hukkuneet ja pelastuneet, joka oli todellinen lukuelämys ja joka muistutti siitä, miten toisin kaikki voisi olla.

Natsi-Saksan tapahtumat haalistuvat historian hämäriin. Joku ajattelee: ei näistä tapahtumista kannata puhua, ollutta ja mennyttä, ei pidä juuttua pahoihin asioihin, ja nythän on kaikki toisin…Joku (ja tämä on täysin käsittämätöntä) kieltää juutalaisten joukkotuhon.

Mutta ei. Näistä asioista on puhuttava. Kauheudet on kerrottava. Niitä on pidettävä esillä. Ne on tuotava aina uusien sukupolvien silmien eteen. Sillä, Levin sanoin

”Niin tapahtui, joten niin voi tapahtua uudestaan: tässä on meidän sanomamme ydin.”

Irja Askola: Jos olet, ole nyt

Ei ole ensimmäinen kerta, kun valitsen kirjan nimen perusteella.
”Jos olet, ole nyt” – siinäpä ytimekäs mutta sopivasti salaperäinen, kiinnostuksen herättävä nimi.

Mitä ja miten kirjoittaa Irja Askola?

Runoja. Ei liian lyhyitä jos ei pitkiäkään.
Hiukan monotonisella tyylillä (saarnaavasti?) ja jokunen itsestäänselvyys liikaa. Mutta luettavaa tekstiä, jonka äärelle voi pysähtyä.

Runoissa ei arvosteta ”suljettua totuutta” tai ”sivistyneitä sortojärjestelmiä” vaan kysymyksiä ja epäilyä.
Halutaan tulla vierelle ja kulkea yhteistä matkaa.

Kaikkien sallitaan tulla:
”- – kulhollinen lähdevettä/ juotavaksi heidän kanssaan,/ joiden huulilla/ karehtii hymy/ ja heidän, joilta kaikki/ on kivitetty”

Mutta se runokirjan nimi.
Jotenkin oletin, että se viittaa ihmisenä olemiseen, kannustaa oman vahvuuden tajuamiseen ja sen varassa elämiseen.

Erehdyin.

Kysymys ja pyyntö kohdistuu toisaalle:

”- – jos olet, Jumala/
oletko myös/
lohduttomassa kylmyydessä/
tässä kuristavassa ahdistuksessa/
jos olet/
ole nyt!

Lukemani runokirja on Irja Askolan Jos olet, ole nyt (Kirjapaja 2006)

Miksi kirja kiinnostaa?

Miksi kirja kiinnostaa?
Siksi, että kirjaan liittyy ajattomuuden näkökulma,
säilymisen mahdollisuus.

Toki nykyään arvostetaan päivänpolttavia teoksia.
Esiin rummutetaan ne kirjailijat, jotka ovat löytäneet ajankohtaista sanottavaa tai jotka muuten vain ovat juuri nyt muodissa.

Hyvä niin, kirjallisuus saa näkyvyyttä ja ihmiset huomaavat, että kirjallisuudella on ”tekoa” ihmisten maailmassa. Ajankohtaisuus antaa vaikutelman hyödystä, joka näyttää olevan meille kovin tärkeää.

Mutta oikeastaan ajattomuuden mahdollisuus on tätäkin kiinnostavampaa.
Kirjan kyky olla mitä on ja tulla löydetyksi lukijan uteliaiden silmien alle.

On asioita, jotka eivät edisty ja joiden ei ehkä tarvitsekaan edistyä.

Kirjallisuus ei ole tiedettä tai teknologiaa. Kirjailija ei ole tekninen innovaattori, joka pitää työpaikkansa vain jos pystyy lyömään laudalta kilpailijan suunnitteleman hittituotteen.

Kirjoista on löydyttävä muitakin kuin hittituotteita, muuten kirjallisuus muuttuu epäkiinnostavaksi.

Ei, ei tarvitse olla sinisilmäinen.
Kustannusmaailmaa määrittävät hyötyyn perustuvat lait, mutta taiteen perusolemukseen ne eivät oikeastaan istu.

Ihmisen sisäiset asiat eivät muutu.
Ihmisenä olemisen tunnelma on ja pysyy.
Vaikka maailma muuttuu, monet ihmisyyden perusasiat eivät muutu.

Kiinnostava kirjallisuus puhuu niistä.

Kirjoihin sisältyy ja pitää sisältyä armollisuuden elementti.
Voin tutkia omaa hyllyäni tai suunnata kirjastoon ja suoda hyväksyvä katseeni jollekin minua odottavalle. Voin antaa mahdollisuuden ja avata maailman, joka rikastuttaa minua.

Tirkistelen, varastan,
koen kirjan ajattoman lumon.

P.S. Minusta on mukava kuulla, kun vanha teos saa uuden elämän vaikkapa teatterinäytöksenä. Silloin joku on lumoutunut kirjasta ja nähnyt ja aistinut kirjan tunnelman lavalle siirrettynä. Esityksen myötä teos pääsee jälleen uusien lukijoiden käsiin ja sen sisältö säilyy ihmisten muistissa ja kierrättyy eteenpäin.

Tunteen työläinen

Olisiko Helene blogannut, mikäli hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus?

Kysymys heräsi lukiessani Schjerfbeckin kirjeistä poimittujen katkelmien valikoimaa.

Ihminen, jolta säilyi runsas 2000 kirjettä (jotka kuulemma ovat vain osa kirjeenvaihtoa), olisi varmasti ollut ahkera bloginsa päivittäjä.

Toisin kuin minä. Edellinen merkintä näyttää olevan maaliskuulta.

Mutta Helene ei halunnut kirjeitään ulkopuolisten käsiin. Hän käski läheisiään hävittämään ne – ja moni totteli.

Ehkei Helenestä olisikaan tullut verkojulkaisijaa, blogitekstit kun saattavat joutua ulkopuolisten käsiin.

Innoittava pieni kirjanen: Helene Schjerfbeckin ajatuksia taiteesta ja elämästä (WSOY, Valikoinut, suomentanut ja toimittanut Marjatta Levanto).

”Taiteilija on tunteen työläinen.”

Tämä lausahdus, joka näköjään on valittu myös kirjan alaotsikkoon, iski minuun. Kirjan katkelmat on valittu teemoittain: Helenen ajatuksia löytyy vaikkapa aiheista luonto, taiteen totuus, tekniikka. taidemaailma, kirjallisuus, naiskysymys, uskonto , kauneus ja eristyneisyys.

Meillä tykätty lastenkirja

on Oili Tannisen Nunnu (2007), (ilmestyi alun perin vuosina 1965-1969).

”Nunnuuuu, herää! Kello on jo sataviisi! Sinä olet unohtanut professori Prillin päivänokoset!” kiljui Möksö kaikkein kimeimmällä äänellään Nunnun ikioman unipuun juurella, mutta Nunnu vain nukkui ja nukkui, eikä kuullut mitään, sillä hän katseli juuri mieliuntaan.

Tähän kirjaan palaamme aina uudestaan. Kirja viehättää sekä pienempää että isompaa lasta. Äidin kielikorva nauttii tekstistä. Luovuus, ilo, vapaus! Lukija, joka ei varauksetta pidä fantasiatarinoista, huomaa ilahtuvansa arkilähtöisestä mielikuvitusilottelusta tavalla jota ei tiennyt itsestään löytyvän.

Myös kirjan visuaalinen puoli inspiroi mieltä. Selkeät ja samalla pienten yksityiskohtien kuvat hehkuvat reipasta mutta lämpöistä ja herkkää tunnemaailmaa. Kirjailija-kuvittaja Tanninen on toteuttanut ne paperinleikkaus- ja revintätekniikalla ja ohuella mustalla viivalla.

Nunnun, Möksön ja Hopun maailmasta löytyy kauppa, jossa ei ole tavaroita mutta josta kuitenkin voi ostaa mitä mieleen juolahtaa. Ostokset maksetaan hassuilla ja hullunkurisilla ajatuksilla. Nunnu tekee ostoksen yhdellä kuperkeikka-ajatuksella, mutta Möksö, jolla näyttää olevan kovin nimensä mukainen luonne (tuo mieleen Myyn), ei osta mitään, sillä hän ei omista yhtään maksuksi sopivaa ajatusta.

Kirjassa on monia mukavia sanoja: hepsunkepsut, jotka ovat isoja kaakattavia lintuja, hulihopperi, joka on Hopun uusin keksintö ja pompulapuu, jossa Nunnu ja Möksö nukkuvat pumpulit korvissa hepsunkepsujen kaakatuksen vuoksi.

Kun Hoppu keksii kuplakoneen, hän ajattelee kaakattajalinnun ihastuvan siihen oitis. Mutta: Tuohon en vaihtaisi edes katkenneen pyrstösulan puolikasta. Eihän saippuakuplista ole mitään HYÖTYÄ ja sitä paitsi ne katoavat ihan liiian nopeasti, tuhahteli hepsunkepsu.

– Toivoton tapaus, huokaisi Hoppu.

Kohtaus tuo esiin mielikuvitusajattelun rentouden hyötyajatteluun verrattuna. Aikuislukijaa hoksautetaan siitä, tarvitseeko kaiken olla niin v-a-k-a-v-a-a ja hyödyllistä. Ilo ja heittäytyminen tekisivät monessa tilanteessa aikuisellekin hyvää.

Meillä lapset pitivät tarinasta, jossa neiti Ajan poski on pullea kipeän hampaan takia. Arka neiti piiloutuu sohvan alle, kun tohtori Rohto saapuu paikalle. Pieni iloisesti viheltelevä mies näyttää neidin mielestä liian tarmokkaalta. Hammas saadaan lopulta nyppäämällä pois, nokkelan Nunnun ansiosta.

Meille Nunnusta on tullut oma lastenkirjaklassikkomme. Jotkut sen sanoista ja sanonnoista, kuten ”kello on jo sataviisi!” tai ”hyssyn pyssyt” ja ”hepsunkepsu” ovat jääneet yhteiseen kielenkäyttömme. Nunnu on visuaalinen ja verbaalinen elämys, jonka äärellä viihtyy. Hyvillä mielin suosittelemme siis muihinkin lapsiperheisiin!

Lukemamme kirja on vuodelta 2007 Otavan yhteisnide kirjoista Nunnu (1965), Nunnu lentää (1966) ja Nunnu puotoaa (1969).

Kuljen missä Saarikoskikin kulki

En kirjoita kuten hän, elämäntapanikin on kovin erilainen.

Mutta palan matkaa olemme yhdessä kulkeneet, nyt runoteoksen Kuljen missä kuljen muodossa.

Muutama välähdys kirjasta:

”Että rauha pysyisi.”

Rauhaa minäkin toivon. Ja myös tätä toista: tunnetta omasta paikasta.

”Että kaikki ihmiset saisivat työtä jota tehdessään/ he tuntisivat että tämä on oikea paikka.”

Luulenpa, että Saarikoski, kirjoittaessaan omaehtoisesti, sai tehdä juuri sellaista työtä.

Kun on oikealla paikalla, sisäisesti ja ulkoisesti, on olo levollinen. En tiedä, oliko Saarikosken olo levollinen, mutta levollisesti päättyy hänen runonsa, nukahtamiseen raitiovaunun ääneen.

Kirjan viimeisessä runossa palataan ajatukseen oikeasta paikasta, mutta että-muoto on vaihtunut näin oli-muotoon. Itselle sopivat ajatukset ovat löytyneet. Nyt paikat ovat aina oikeita.

”Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, – – – /tulin milloin mihinkin/ ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.”

(JK Edellisen runon ajatus on mielenkiintoinen myös päälaelleen keikautettuna eli siten, että sen lukee ironian kautta. )

***

Tie vie miestä, kulkija kulkee kuten kuljetetaan.

Joskus pysähtyy tai pysäytetään. Eräässä runossaan Saarikoski piirtää kuvan havahtumisesta, pysähtymisestä. Tunnelma on raskas, mutta havahtumisen suuren painon alla arkinen toiminta ei lakkaa.

”— Minulla on tunne kuin joku jossakin etäällä juuri tällä hetkellä/ huomaisi, että kaikki on mennyttä./ Hänen mielensä hämmentyy; hän panee kattilan liedelle ja istuu/ liikkumatta kauan. – – -”

Kaikki on mennyttä, mutta kattila löytää lieden.

Rutiini kätkee sisäänsä tulevaisuuden.

Toivoa on?

Lukemani runokirja on Pentti Saarikosken Kuljen missä kuljen (Otava 1965). Alun runositaatit runosta Että rauha pysyisi (s.55) ja Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle. Lopun sitaatti runosta Television ohjelma on loppunut (s. 59).

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Rikkoutuminen, salaisuus, pelko, hyvästely.

Siinä joitakin avainsanoja Miia Toivion (s. 1974) uusimmasta runoteoksesta Pysty hiljaisuus (Teos 2013).

Kirjasta löytyy paljon surullisia sanoja. Murheen syvyyden tuntee lukiessaan, vaikka se osittain piiloutuukin kauneuden harmoniaan. Melankolia pyyhkii runomaailmaa sävyllään, mustan hunnun värillä. Se hakee kaikupohjaa Julia Kristevan kirjasta Musta aurinko, joka käsittelee masennusta ja melankoliaa.

Groteskeja vivahteitakin teoksesta löytyy. Ne kuitenkin onnistuvat sulautumaan harmoniseen ympäristöönsä. Groteski liukuu kiinni surumieleen. Runojen ”valutetut ihmisennahat” tai se miten ”ihonriekaleet alkoivat liehua iltatuulessa” eivät hätkäytä vaikka ne kyllä huomaa lukiessaan. Ehkä luontevuuden takana on myös se, että lukija ymmärtää kivun kokonaisvaltaisuuden.

Kokoelman runoissa kipu saa aikaan tunnelmia, joita kuvaa hyvin suuntaviivojen kadottaminen.
” En nähnyt enää viittoja; tässä on tarinan ydin.”(s.26)

Ei toivo kokonaan ole kadonnut.
”Tänään odotan kynttilä kädessä, että elämä alkaisi lepattaa.” (s. 25)
Loppua kohti odotuksen ja kaipauksen optimistisemmat sävyt saavat tilaa.

Runoteos tarjoilee muutamia kuvavälähdyksiä, jotka yltävät heti pintaa syvemmälle. Seuraavassa siteerauksessa tulee esille muutamat teoksen tähdellisimmät elementit.
”— sillä tuli tulee tuulen mukana,/ musta huntu joka lasketaan maahan.” (s. 39)
Säkeet toistuvat myöhemmin teoksessa. Toisto korostaa niiden merkittävyyttä.

Tuuli todellakin on tärkeä elementti näissä runoissa. Tuuli etsii paikkaa ja sitä odotetaan. Joskus se saattaa ottaa ihmisen muodon. Onko tuulen merkitys parantava ja puhdistava, kuten ajan? Ilmiselvästi tuulta tarvitaan. ”Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan —” (s. 15) Tuuli ravistelee eikä sen silitykseltä voi välttyä.

Lopussa odotus on kasvanut kaipaukseksi, lämpimän paikan kaipaukseksi. Onko niin, että vasta hiljaisuudessa näkee? Viimeiset runot saavat miettimään tätä kysymystä. Viesti on saanut mukaansa vahvuutta.
”— eikö joku seisokin ja hiljaisuus kasvaa/ kuin korkea koivu/ keskeltä kuuntelijaa — ” (s. 67)

Mustan hunnun väistyessä näköalat yltävät ympäröivän pimeän sijasta vihertäviin ja vehmaisiin. Tuoksuportaita pitkin voi päästä aina suloisille vesille saakka.

JK Kaunis ja ilmava kokoelma, raskaasta aiheestaan huolimatta. Muutosta tapahtui kokoelman runojen muodossa. Loppua kohti runot kevenivät pieniksi säemuotoisiksi runoiksi, joiden lukeminen on mielestäni ”kutsuvampaa” kuin tiiviimmän alkupuolen proosarunon.

Kapustarinnan ikävä

Löytyi runo, tarttumapinta, kaipuulle kevättä kohti.
Sanoja, joissa luonto puhuu.
Ensimmäinen säkeistö:

”Minussa on/
tämä kapustarinnan ikävä/
alakuloisella jängällä/
surullisena iltana/
kesän mentyä.”

Toisessa säkeistössä mm. ”kuusien siluetit” ja ”jäniksen mietteliäät jäljet lumella”.

Tunnistan nämä kokemukset, pimeän ja kylmän, vakaat kuuset, lumen tuoksun, talven.
Runon kolmas säkeistö pyrkii kohti valoa. Siinä mm. ”sitkeä itsepintainen odotus” kertoo toivosta. Runon lopussa ”avara riemu aurinkoa kohti/ kun se taas näkyy”.

Mikä melankolian ja kätketyn ilon vuoropuhelu, mikä sitkeys kotimaisessa melankoliassa – aina se löytää sielun laululleen!

Ihailen runon pyhää yksinkertaisuutta (tämä on vakavuudella sanottu).

Runo kuin kuusen selkeä siluetti.

”Nämä antaisin”, se sanoo.

Se antaa.

Runo on Veikko Haakanan (kokoelmasta Itkevät kannot, Karisto 1982) Itse löysin ja luin sen kirjasta Terttu Tupala (toim.): Runo puhuu kauneudesta (Kirjapaja 1989), sivulta 75.

Kirjakasan seitsemän valittua

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla, näköjään. On aika päivittää pikajulkaisuna pikkuruinen teksti, jossa katsastetaan kirjakasan lukemattomia teoksia. Summamutikassa seitsemän valittua:

1. Muumilaakson marraskuu. – Korkkaan siis ensimmäisen oikean muumikirjani. Odotukset ovat korkealla. Älä Tove petä!

2. Laulu laululta pois. – Pentti Saarikoski on suomalainen the runoilija. On korkea aika minunkin tutustua tuotantoonsa. Tämän runokirjan nimi on niin kaunis. Pakko mainita, että kasastani löytyy myös toinen teos Saarikoskelta – Kuljen missä kuljen – kiehtovaniminen tämäkin. Totta kai runoilija nimet taitaa, vai mitä?

3. Oma huone. – Tämä Virginia Woolfin pamfletti jäi kesken, mutten malta vielä palauttaa kirjastoon. Ja ei, keskeytyminen ei johtunut siitä, ettei teksti olisi mielenkiintoista. Tuli muita syitä väliin. Luen loppuun.

4. Kasa vanhoja kirjallisuuslehtiä mm. Lapillinen, Kaltio, Kulttuurivihkot jne. – Jostakin ilmaiseksi bongattuja ja säästettyjä. Kätkevät mielenkiintoisia kirjoituksia sisäänsä.

5. Miten kirjani ovat syntyneet 4. – Näitä tulee lueskeltua sieltä täältä. Kiinnostavat kirjoitukset mm. Risto Ahdilta ja Sirkka Turkalta,(joiden teoksista olen blogannut).Uppouduin lukemaan myös Leena Landerin ja Kaari Utrion tarinaa kirjailijaksi kehittymisestä. Monta mielenkiintoista vielä lukematta.

6. Vain rokkia, Virkkunen. – Mimmu Tihinen kirjoitti todella koskettavan esikoisteoksen. Virkkus-sarja taitaa olla toista maata eli energistä meininkiä yläkoululaisen arjesta. Selailun perusteella ei vielä vangitse maailmaansa, mutta katsotaan, katsotaan…

7. Karvinen, tavaton kissa. – Tälle hekotellaan pojan kanssa. En ole kunnostautunut sarjakuvien luennassa. Mutta kun poika pyytää nätisti, en kehtaa kieltäytyä. ”Tuu nyt!”, kuuluu parhaillaan. Sarjakuva odottaa jo sohvalla. Ensi kertaan siis!